— "Ota, Harhama, omasi!"
Harhamaa inhotti sormus ja häntä huumasi Kaatjan vihainen katse ja synkkä ääni. Kaikki tuntui haudan kolkolta. Nikolain haamu tuntui seisovan hurjistuneen Kaatjan vierellä. Harhama työnsi sormuksen takaisin Kaatjalle ja lausui:
— "Ei, Kaatja… Se on sinun. Minä olen lahjoittanut sen mustalaistytölle… Mutta kerro nyt minulle Nikolaista ja itsestäsi!"
Sillä välin oli lapsi havahtunut ja alkoi itkeä. Kaatja soudatti sitä ja lauloi:
"Tuuti, tuuti, tuuti lulla!
Ei ne itkut auta.
Äidin kohdussa jo sulla
oli synkkä hauta…
Et saa olla raukka, rukka!
Niinkuin kaunis vihankukka
kasvoit kohdussani… Tuu!
Ei saa mennä itkuun suu!"
Lapsi rauhottui. Kaatja kääntyi Harhaman puoleen ja jatkoi katkerana:
— "Itsestänikö pyysit minun kertomaan? Minä kerron… Ne ottivat minut kiinni ja raiskasivat vankilassa… Ne raiskasivat minut… Kuuletko?"
— "Rauhotu, Kaatja kulta!" — hätäili Loolja. Harhaman henki aivan hyppeli vihan liekinpäässä. Hän nautti siitä ja juopui. Kaatja huusi Looljalle:
— "Minäkö?… Minä olen rauhallinen, sillä minä vihaan… Aaah!…
Ah, miten suloista on vihata!… Eikö totta, Harhama?…"
Harhama veti sieramiinsa vihaa koko elämää kohtaan, elämää joka näytti hääräävän Jumalan kätyrinä.