Perkele harmistui… Kaikki vapisi, kaikki odotti. Enkelit värisivät, nuoruus lymysi hipiään, valo arkaili hämärän takana.
— "Mutta näytä mikä oli Harhaman verkon viimeinen silmä", — käski hän lopuksi valta-istuimeltansa.
Raala viittasi kädellänsä. Enkelit jakautuivat kahden puolen luolaa, niin että leveä käytävä avautui keskelle, pujottautuen luolan läpi. Käytävän perällä avautuivat ruskopilviset verhojen laskokset… Taampana kulki Harhaman äskeinen mielikuva kuvina Perkeleen silmien ohitse. Näkyi Nälkäsuon loistava karpalo-ulappa komeine kurkiparvinensa, sen lähettyvillä Harhamala… sen onnenkuusi… kodin rauha… kodin kukka… onni ja työ… runokannel… Kuului vieno kehtolaulu… Jo leikki Ritva lattialla… Se leperteli jo Harhaman ilona… Kaikki kunniankuplat häikäisivät Harhaman silmiä… Kultapurot juoksivat hänen kotirantaansa… Maineen seppeleet loistivat… Teoksen lehdet muuttuivat valkeiksi linnuiksi… Ne palasivat maailmalta maineenseppeleet nokassa… Nälkäsuon punaisella karpalo-ulapalla kohosi jo muistopatsas… Maailmankurjuus ojensi hänelle seppelettä… Elämä hohti purppuranpunaisena…
Sitten avautuu elämän ilta: kuoleman rauhallinen aatto-ilta. Rauhallisena laskee Harhama levolle… Vaimo pukee lähtevän valkoiseen kalmanpukuhun, saattaa hänet Tuonen rantaan ja odottelee itkien omaa aikaansa… Jo tuleekin ensiksi manalle mennyt noutamaan uskollista vaimoaan… Jo näkyy Riuttalan valkokukkainen ranta… Musta vene laskee rantaan, musta purje mastossa. Harhama ja Esempio istuvat veneessä… Mies on noutanut vaimonsa ja tuo hänet kotirantaan… Harhama kurottaa vaimollensa onnenkukkaa vedestä… Hän taittoi jo sen… Pursi laskee edelleen… Jo avautuu maineen ja kuolemattomuuden purppuraselät, lopullinen matkan määrä.
— "Nyt tulkoon todellisuus!" — keskeytti Perkele unelmat ja mielikuvat… Riuttalan rannan valkea onnenkukka-ulappa särkyi silloin mustaksi vaahdoksi, Harhaman sen kukkia koskiessa. Maineen purppuraselkä syöksi tulta… Helvetti avasi tulisen kitansa ja lieska leimahti sieltä. Vene alkoi vajota. Veneessä olijat tyrmistyvät. Lieska lyö korkeammalle, vene vajoaa syvemmälle. Onnen-ulapan etsijät huutavat vajotessansa kauhuissaan:
— "Herra auta meitä, me hukumme!…"
— "Hah… hah… hah… haa!" — nauroi Perkele.
— "Hah… hah… hah… haa!…" — nauroi loistava enkeliparvi ja tanssi naurun tahdissa, keinuen muutamia notkeita askelia. Perkele kiitti heitä palveluksesta lausuen:
— "Hyvin olette tehtävänne tehneet. Palkkioksi saatte viettää lemmen juhlaa. Pisara meressä on ihmislemmen nautinto sen rakkauden rinnalla, jonka minä olen suonut teille. Teidän ei tarvitse rakastaa ihmisten tavoin… rumasti… Te saatte ottaa ajatuksellanne toistenne lemmen, tanssien, kokonaan, vuotaa vapaaksi päässeiksi vieteiksi ja haihtua tehtäviinne. Alkakaa!"
Samassa hulmahti luolaan suuri joukko toisia enkeleitä. He valitsivat jokainen parinsa, alkoivat lautaa ihanaa kiitoslaulua ja keinuen tanssia sen tahdissa… Luola punertui… sitten hämärtyi… Tanssivat enkelit nauttivat toistensa suutelot ja lemmen ajatuksillansa, ja haihtuivat vapaina vietteinä maailman avaruuteen…