Perkele oli jäänyt yksin. Hän mietti itseksensä jotain, asettuen mukavaan asentoon. Viimein puhui hän itseksensä:
— "Ihmis-etanat! Ne selittävät niin varmoina minun ja Jehovan syntyä, eivätkä voi selittää omaa syntyänsä, vaan sikiävät luonnonlain: käskystä, kuin ruttotauti… Ne selittelevät minun ja Jehovan olemusta, eivätkä tunne omaa itseänsä… Ne panevat minua ja Jehovaa viralta, eivätkä tiedä, että he ovat ainoastaan minun kuontaloni tappuroita."
Sen jälkeen antoi Perkele Harhaman mielikuvan lopun uudistua: Riuttalan rannan kukka-ulappa ja Harhaman musta vene ilmaantuivat taas luolan pilviverhojen takaa. Mustan purjeen päässä istui tulipunainen korppi. Taampaa näkyi Harhamalan onnenkuusi ja ränsistynyt Harhamala sen juurelta… Valkeiden lintujen sijasta täyttivät yölepakot ilman… Ne räpyttelivät siipiänsä… Kuului pilkanhuilu… Yölepakot laskeutuivat onnenkuusen oksille… Kuusi oli mustana niistä… Ukkospilvi nousi taivaalle… Jo välähti salama… Onnenkuusi kaatui rauskana maahan ja yökköparvi levisi maailmaan kertomaan Harhamalan häpeää. Riuttalan ranta vyöryi jo mustana vaahtona ja sen syvyydestä loimotti helvetti, josta Harhama ja rouva Esempio näkivät lapsensa, kasvot tuskasta vääntyneinä heille kostoa huutamassa… Molemmat kauhistuivat entistä enemmän. Kasvot vääntyivät muodottomiksi, tulipunainen korppi rääkkyi ja oksensi tulta, vene alkoi taas vajota hiljaa, tasaisesti. Aalto kohisi mustana, rannalla huusi huuhkaja… Veneessä olijat yrittivät huutaa:
— "Herra auta, me hukumme!…"
— "Hah… hah… hah… hah… haa!" — nauroi Perkele ja punainen korppi säesti sitä, vajoavan veneen mastossa…
* * * * *
Mutta seuraavana päivänä pursusivat Harhamasta kaikki taika-uskon usvat. Hän etsi teoksensa onnea maanraostakin, sillä se oli hänelle elämä, henkiseen epätoivoon ja kuolemaan syöksyvän viimeinen toivon suuri kipinä…
Hän meni Lammaskalliolle, polvistui siinä salassa Perkeleen eteen ja rukoili sielunsa kaikilla voimilla:
— "Jos sinä olet olemassa, vala minuun voimaa kaikista leileistäsi! Auta edes sinä, että teokseni lehdille voisin valaa sen jumaluuden, josta on nouseva ihmishengen lämpimät revontulet… Jos sen teet, niin minä uhraan ja lupaan sinulle sieluni ja ruumiini ja kunniani ja kaikkeni…"
Rohkaistuneena, vahvistuneena nousi hän sitten, valmiina kuumeisesti jatkamaan teostansa, jossa hän nousi kaikkea yliaistillista, Jumalaa ja Perkelettä vastaan. Hän nousi, ikäänkuin Perkeleen vahvistamana, kumoamaan sitä Perkelettä, jolta oli siihen työhön apua rukoillut. Hän seisoi Lammaskallion kukkulalla, katsellen maailmoiden ikilentoa. Hän kohottautui hengessänsä niiden maailmoiden herraksi, seisoi jo sinä herrana Lammaskallion kukkulalla, maapallon viskautuessa huikaisevaa vauhtiansa auringon ympäri ja sen kirmatessa yleisen maailmanpauhun mukana.