Elämän virvatulia.
Elämä on Jumalan antamaa kuritusta…
Hopeanheleänä puhkesi uusi päivä aattoyön unelmista. Kirkas aurinko kieri rataansa taivaan loistavana helynä, jaellen valoa aarteistansa, loistaen onnenuhkuna, hehkuvana sädekehänä. Harhamalan tanhualla tanssivat Korpelan nuoret, koreissa kansallispuvuissa: tytöt nauhoissa, pojat valkopaidoissa. Vankat pojat pyöräyttelivät tyttöjänsä voimakkailla käsivarsillansa ja lauloivat:
"Tullaa! Rullaa!
Kyllä toimeen tullaan.
Talvet teen mä tukkitöitä,
sinä rukkia rullaat."
Ja reippaat tytöt katselivat tanssin pyörteissä rohkeasti elämän vaivaloiselle polulle, pyörähtivät poikien kainalossa kepeinä, hilpeinä ja vastasivat:
"Tiurun, liuru!
Saa soida viulu!
Onhan meillä talouskin:
ämpäri ja kiulu!"
Ja viulu alkoi vinkua. Käki kukkui sen säestyksellä. Se helskytti hopeaa Harhamalan onnenkuusen latvasta ja pikku lintu liritti sävelensä soiton sekaan. Pojat nostelivat tyttöjä polskan tahdissa. Tyttöjen hajanaisten tukkien seasta heilahtelivat punaiset nauhat. Silmässä loisti luonnon väärentämätön sulo, poskessa korven puhdas puna ja katse kohtasi katseen rehellisenä ja avoimena…
Luonnon lapset tanssivat viattomina, kuin perhoset luonnon puhtaalla povella. Harhama katseli rouva Esempion kanssa akkunastansa nuorten hilpeää iloa. Talven kuluessa hänen ja Korpelan väen välille punoutunut ystävyyden ja luottamuksen side tuntui nyt vetäytyvän entistä lujempaan solmuun ja hän tunsi olevansa voimakas tämän väen kanssa. Hän ei ollut koskaan ennen katsellut loistavia tanssiaisia niin suurella tyydytyksellä, kuin nyt tätä korven asujien iloa. Äänetönnä puristi hän rouva Esempion kättä kiitokseksi siitä, että tämä oli tavallaan johtanut hänet korpeen luonnon ja ihmis-elämän kovimpaan taistelurintamaan, jonne hän ei olisi joutunut ilman hänen tuttavuuttansa ja siitä johtuvia syitä. Ja hän virkahti, kuin yksinpuhuja:
— "Olet ollut luotsina elämän tiellä… Olet ajanut minut korpeen voimistumaan ja kasvamaan. Kiitos johdosta! Heitä nyt mela minulle!"
Jouhi oli vetänyt viulusta äänen ja elämä ihmispovesta. Ja molemmat ne hävisivät maailmoiden suureen soittoon, kuin haihtuva hämärä aamuiseen valomereen. Molemmat tanssittivat aikansa ihmistä, kuin illantyyni itikanlaulua, karkeloittivat sitä, kunnes se riutui ja hävisi ja haihtui äärettömyyden ammottavaan äänettömyyteen.