Sairaloisella kiihkolla valmisti Harhama nyt teostansa. Hän ei enää kysellyt mitään, ei epäillyt. Hän oli noussut epäilyistä, kuin tautivuoteelta, kuumeisena ja syöksyi sokeana eteenpäin, kuin tavotellen silmiensä kadonnutta valoa. Sivu liittyi sivuun. Kaikki oli irtipäässeen mielikuvituksen rajua leikkiä. Vuoret nousivat maailmoiden povesta, kohosivat pystyyn ja tanssia jyskyttivät hänen vallattoman loistavissa kuvauksissansa.
* * * * *
Niinä aikoina alettiin luoda uutta Suomea. Uudet olot pohjautuivat. Kaikki alkoi ensin kiehua sekaisin, kiehui aikansa ja alkoi hiljaa laskeutua uuden pohjaksi.
Pienoinen Iloniemi pistää Korpelan kuuluisaan Riitajärveen. Riitajärvi on saanut nimensä niistä riidoista, joita Korpelan miehet olivat siitä käyneet. Kolmelta sivulta ympäröivät Riitajärveä Nälkäsuon sammaleiset vesiset liepeet aivan silmänkantamiin. Ne liepeet ovat pohjattomia hetteitä. Ainoastaan kurkiparvet uskaltavat niillä kahlata. Kaikki muu vajoaa niiden liejuun. Neljännellä rannalla kohoaa korkea kukkula ja sen juurella on kaunis Iloniemi.
Kerta tahtoi osa Korpelan miehiä kuivata järven, että Nälkäsuo kuivaisi. Toiset taas halusivat laskea järveen vettä lisää, että koko Nälkäsuo muuttuisi mereksi. Syntyi riita, jota kesti miespolven ikä. Mutta riita oli käyty sovinnossa, kuten oli totuttu yhdessä rynnistämään Pohjolan pakkasia ja kivimäkiä vastaan. Yhdessä oli ajettu monta kertaa vuodessa käräjäpaikkaan, ja rauhassa tupakoiden olivat riitaveljet vuosikymmeniä kiistelleet asiasta ja selitelleet toisillensa kumpikin oman asiansa oikeutta. Kahdesti oli kumpikin puoli voittanut. Kahdesti oli Riitajärvi kuivattu ja kahdesti oli se taas uudestaan laskettu vettä täyteen, jopa muutettu koko Nälkäsuo mereksi. Miehet olivat aina lukeneet lehmänsä navetassa. Oli nimittäin kaikessa ystävyydessä päätetty käräjöidä niin kauvan, kuin yhtä useamman lypsävän häntä heiluu kunkin talon läävässä ja muut ovat menneet käräjäkuluista. Viimein oli päästy siihen lukuun ja lopuksi jäi Riitajärvi entisellensä, samoin Nälkäsuokin.
Korpelan miehet olivat tottuneet kaikessa panemaan kovan kovaa vastaan.
Nyt oli koko Korpelan väki kokoutunut Iloniemelle neuvottelemaan, mitä olisi tehtävä, että nyt, kun uuden ajan rusko punaa tulevaisuuden rantaa, se estettäisiin taas pilveen peittymästä, estettäisiin kirkkaana nouseva päivä kierimästä takaisin entiseen pilveensä. Läsnä olivat Ritavaaran Mikko, Laurilan Aapo ja kaikki muut, nuoret ja vanhat. Yhteiskunnallisen elämän kysymykset kiehuivat Korpelassa voimallisina, kuin lumituisku myrskyn käsissä, tunkien elämän kaikkiin tilaisuuksiin: hautajaisista huveihin ja häihin asti. Kaikkialla puhuttiin siitä yhdestä ainoasta. Kysymys nyt oli siitä, mitä olisi tehtävä, että saatua äänioikeutta voitaisiin käyttää tehokkaasti, ettei valta luiskahtaisi taas toisten käsiin. Korpelankin miehet mielivät jo puristaa vallan kultaomenasta mehua.
Harhaman sanoihin luotti Korpelan väki entistä rohkeammin. Talven kuluessa solmitut siteet olivat vetäytyneet yhä lujemmalle. Harhama sai taas tilaisuuden kumartaa maailmankurjuudelle, pyydystää siltä hänen silmiänsä huikaisevaa kiitollisuuden ja ystävyyden sumuseppelettä.
Moniöisestä valvonnasta väsynyt aurinko solui jo valoaarteinensa alamäkeä sydän-öistä levähdyspaikkaansa kohti, hehkuen taivaan tummasta sinestä puhenneena valokukkana…
Kesän pisin, kaunis päivä kallistui iltaan. Iloniemi oli väkeä täynnä. Siellä oli satoja ja satoja, mutta ne sadat olivat yksi ainoa joukko-ihminen. Ne näyttivät taas Harhamasta maailmankurjuudelta, jossa jumaluus kehittää itseänsä hyveeksi: vaatimattomaksi, uhrautuvaksi, vähään tyytyväksi, omain voimin kulkevaksi. Ja ikäänkuin se olisi hänen velvollisuutensa ja maailman luonnollisin asia, polvistui hän sen edessä ja ylisti sitä ja todisti, että sen joukko on korkeinta. Hän ylisti aluksi kuulijoittensa miehuutta ja elämän rohkeutta. Hän puhui: