— "Korpelan naiset ja miehet!
"Näillä perukoilla on totuttu astumaan miehekkäinä kivimäkeä, pelottomina nälkävuotta ja rohkeina kuolemaa vastaan. Täällä seisoo aina elämä kuolemaa vastassa. Jokainen teistä taas tänä päivänä kulkee päivän likemmä hautaansa ja kesä lähtee juuri kierimään talvea kohti ja useiden harmaat hiukset ja rukiin heilimöiminen muistuttavat, että ei kumpaankaan: hautaan, eikä talveen ole kuin kukon-askel. Mutta viulujen soidessa katselee täällä taas väki sitä askelta…"
Kuulijat olivat yhtenä korvana. He eivät olleet tottuneet kuulemaan ylistystä. He olivat aina huomanneet olevansa niitä, joiden hien olivat ennen sen syömistänsä lianneet ne, jotka siitä hiestä elivät. Elämän ja kuoleman viulunkieltä näpättyänsä johtui Harhama vaistomaisesti puhumaan jonkun sanan siitä suuresta kysymyksestä. Hän jatkoi:
— "Suuria neroja lohduttaa maanrakoon lähtiessänsä se tieto, että he 'jättävät kanteleen jälelle', jättävät jälkeensä elämänsä työn, jossa he elävät kuoltuansakin kansansa ilona ja sen muistossa. Mutta oman kanteleensa jättää Korpelankin väki jälelle ja se jättää suuren kanteleen…"
Kuulijat katselivat puhujaa kysyvinä, ihastuneina. Harhama huomasi sen. Hän ihastui siitä. Kuvittelemansa maailmankurjuus näytti vanhurskaalta, joka palkitsee ylistyksen kiitollisuudella. Hän ylisti sitä hartaammin. Hän ylisti sitä työtä, jonka Korpelan miehet ovat maallensa tehneet. Hän korotti sen työn kaikkea muuta korkeammalle. Hän puhui:
— "Te kysytte: minkä kanteleen me jätämme? Katsokaa! Ympäriinsä nousevat tervahautojen mustat savut. Ne ovat teidän tervahautojanne… Tervaspuut ovat teidän kolomianne… Teidän pilkkomat ovat tervakset… Teidän panemat ovat tervahaudat… Ne ovat teidän kanteleitanne. Teidän eivätkä muiden… Jos muiden kanteleista helskyvät laulut, niin teidän kanteleesta vuotaa laulujen palkka ja voima: rikkaus…"
Hän huomasi köyhien kuulijoittensa kiitollisuuden ja ihastuksen ja kuvitteli ja uskoi sen aivan rajattomaksi. Sadat näyttivät seisovan kiitollisuuden kukka kunkin kädessä. Hän uskoi sairaloisen itserakkaana, että kuulijat puoli-jumaloivat häntä. Siksi ylisti hän heitä kaikesta sielustansa, tavotteli kiitollisuuden sumuseppelettä, kuin kissa hiirtä, ja samalla riemuitsi siitä, että voi ylistää oikeaa jumalaa: maailmankurjuutta. Juuri siksi tuntui se kiitollisuus suloiselta, kun se oli hänestä jumaluuden kiitollisuutta, eikä ihmisten. Hän nosti Jumalaansa yhä korkeammalle, puhuen:
— "Jos te sammutatte tervahautanne, lakkaavat muiden kanteleet soimasta, koska niiden soittajat jäävät leivättömiksi… Te ne soittajat ruokitte, Te, eivätkä ne itse…"
Ja yhä kiehtovampana kutitteli häntä maailmankurjuuden: teoksensa jumaluuden rakkaus. Se näytti ojentavan hänelle jo kuolemattomuuden kanteletta… Hän laskeutui sen eteen polvillensa entistään nöyrempänä, ei ollut ylistävinänsä ihmistä vaan siinä ilmenevää jumaluutta. Hän jatkoi:
— "Katsokaa! Kaikkialla nousee tervahautojen savun välistä rukiin heilimäsavu… Teidän ruispeltonne siellä savuavat. Kivet ovat teidän vääntämät… Teidän muokkaama on pelto ja teidän hiellänne se on höystetty. Te olette rakentaneet kanteleen kivimäestä…"