Ja yhä kiehtovampana liekehti hänelle joukkokiitollisuus. Sumuseppeleet hohtivat kirkkaina, kuin auringon valopyörä. Se itse asiassa olikin suuri, sillä se tempasi kaikki mukaansa ja laajeni kuin rutto. Ja Harhama, joka nosti maailmankurjuutta jumaluudeksi, oli jo sen vähästäkin ihastunut ja kuvitteli sen satakertaiseksi… Hän oli kuin rakkauden sokaisema, joka mielitiettynsä silmäyksessä näkee jo taivaan avautuvan ja hän kumartui alemma: sitomaan sokaisijansa kengänrihmoja. Hän jatkoi:
— "Kivimäestä te olette rakentaneet kanteleen, joka jää jälelle silloin, kun te itse lähdette maanrakoon. Se soi teidän kuoltuanne vuosituhansia. Se soi kasvamalla viljaa… Ja jos, kuten sanon, toisten kanteleiden kielistä vuotavat säveleet ja tiede, niin vuotaa teidän kanteleenne kielistä leipä, se, jota ilman ei soitto soitolle tunnu…"
Ja kun hän sairaloisena katsahti Korpelan heilimöiviä ruispeltoja, näyttivät ne maailmankurjuuden autuaidenkentiltä, jumalallisilta viljakanteleilta. Kun hän katsahti niistä nostettuja hirvittäviä kivikasoja, kirkastui hänelle maailmankurjuuden voima suureksi, jumalalliseksi, miehet näyttivät pikkujumalilta, karaistuilta, voimakkailta, jäykiltä. Niistä oli karissut pois kaikki inhottava ihmisturhuus: koreilu, keikaroiminen ja kaikki muu marakattimaisuus. Se oli mies ja ihminen oman sisällisen ihmisensä, eikä korujensa kautta.
Ja entistä hartaammin polvistui hän ja puhui niin kuin tiesi sen kelpaavan. Hän onki utukukkia, löi rahaa haihtuvista tunteista, täyttääksensä sillä rahalla arkkunsa. Hän jatkoi:
— "Niiden toisten kanteleet maksetaan tässä maassa usein kymmenien tuhansien vuosituloilla, teidän kanteleenne, se kaikkien soittojen soitto — verotaakalla… Niiden toisten kanteleet maksetaan teidän tervallanne, niiden työttömyys teidän rukiillanne…"
Korpelan paljon kärsineelle väelle se oli evankeliumia, sen tiesi Harhama. Hän valmisti kuulijoitansa ja kuulijat valmistuivat. Joukko-ihmisen joukkokiitollisuus loisti Harhaman silmissä tuliroviona, joka viskoi liekkinsä huippua pilvien tasalle. Harhama varustautui näppäämään jonkun iskun siihen Jumalaan, jota vastaan hän nyt nousi kaikkien intohimojen häneen voimaa puhaltaessa. Mutta hän oli varova. Hän ei tahtonut loukata uutta jumaluutta soittamalla sille oudon säveleen yhtä-äkkiä. Hän soitti oikean johtosäveleen. Hän näppäsi sen vihatuista Suomen suuripalkkaisista virkamiehistä, jatkaen:
— "Tarkastakaa virkamiestenne työ ja maksakaa niille täst'edes työnsä, eikä arvonsa mukaan! Älkää lakatko ponnistelemasta, ennen kun jokainen on tasa-arvoinen teidän kanssanne arvon-annossa, työn palkkiossa ja sen velvollisuudessa! Pankaa virkamiespedoille suitset suuhun!…"
Karun maan miehille, jonka virkamiehistö on maailman kallispalkkaisin ja suhteellisesti suurilukuisin, oli se ilonsanoma. He olivat kantaneet virkamiestaakkaa hartioillansa, kuin kivimäkeä, saaneet niiltä palkkioksi halveksimista ja töykeyttä ja tunteneet niiden painon jokaisena veronmaksupäivänä. Joukko-ihmisen ihastus ja kiitollisuus nousi. Harhama näki sen moninkertaisena ja rohkeni jo tarttua Jumalaan käsiksi, samalla kumartaen maailmankurjuutta. Hän tiesi, missä on Jumalan kipein kohta ja tarttui siihen: Hän tarttui pappeihin, jatkaen:
— "Tarkastakaa myös pappienne säkki ja ommelkaa sen pohja kiini kohtuullisen likelle suuta. Sillä älkää luulko, että Jumala asuu papin säkissä, johon siis ei olisi lupa koskea…"
Hän oli osannut koskea oikeaan kohtaan. Hän oli aivan tutkinut, mikä suunnaton rasitus ja taakka on Suomen papisto ja suurenteli sen taakan moninkertaiseksi. Hän käytti apunansa kaikkea luonteessansa piilevää alhaisuutta ja halpuutta, kun tavotteli kurjuuden luottamusta ja kirkasti teostansa. Joukko-ihminen ihastui. Sen kiitollisuus kiehtoi Harhamaa, kuin kaunis käärme, sillä se oli suuri ja se oli hänelle jumaluuden kiitollisuutta. Hän tarttui Jumalaan rohkeammin käsiksi, jatkaen: