Kumpikin vaikeni sitten kauvan. Menneen elämän kukkamaalla nyökyttivät kukat surullisina, kuihtuneina. Kuutamokellot soivat elämän sielukelloina. Helvetinkone kävi käyntiänsä… Tamara jatkoi:
— "Se oli juuri tämä vuoden-aika ja aivan tämmöinen kuutamo… Oi sentään, minkälainen on elämä!… Sen jokaiseen kukkaan on kätketty myrkyllinen käärme…"
Molempien eteen avautui elämä kukkamaana, jota peitti leijaileva loistavavärinen perhosvaippa ja auringon hieno valovaate. Sieltä kuuluivat menneiden päivien kauniit laulut… kolmivaljakoiden kulkuset… soitto… laulu… Tamaran iloiset naurunhelähdykset… ranta-aaltojen lempeät pulahdukset… Sieltä näkyivät elämän unelmat ja sen häilähtelevät onnenliinat… Sieltä nousi kirkas toiveiden kuplaparvi pilviä kohti… Ja sitten alkoi kuulua surullinen sielukellojen soitto, ilmottaen onnen manalle menoa ja kukista nostivat mustat käärmeet päätänsä, kaksihaarainen kieli suusta ulos pistettynä. Kello oli paljon yli kolme. Helvetinkone oli vedetty kello neljäksi laukeamaan…
Harhama hajosi ajatuksiinsa ja lausui puoli-itsekseen:
— "Niin, Tamara!… Kyllä minä muistan tämän istuimen… Me unohduimme ehkä liian kauvaksi kuutamokohtaukseen…"
Mutta sitten hän mietti jotain, katseli Tamaran kauneita, puhtaita, viattomia silmiä, puristi hänen kättänsä ja lausui, vakuutettuna sanojensa oikeudesta:
— "Se on sittenkin niin, että me emme istuneet kuutamokohtauksessa kylliksi kauvan…"
Tamara purskahti itkuun ja Harhaman silmistä tipahti pari kuumaa, polttavaa vesikarpaloa.
Ja molemmat miettivät taas elämäänsä ja elämää yleensä, tumma varjorepale hartioilla ja kuun seuloessa hopeitansa eilispäivävainajan kasvoille kalmanjauhoksi. Tamara kuivasi silmänsä ja lausui:
— "Ah sentään!… Elämäntuska on niin suuri… niin suuri… niin suuri…"