— "Nyt ne rahat eivät enää ketään houkuttele… Nyt kun näette minut hirsipuussa ja menette palkkaanne perimään, niin saatte pitkän nenän, ainoan mikä teillä tulee olemaan kunniallista…"
Koko ajan kävi hänen povellansa helvetinkone, odotellen kello neljää.
Jokainen oli sen kokonaan unohtanut…
* * * * *
Elokuun kelmeä kuu kulki hopeaseulana avaruuden kylmää kuperaa myöten. Äänettömänä seuloi se hopeaista kuutamoansa maille ja vesille. Se peitti sillä, kuin kuolinliinalla, eilispäivän kasvot, kun se makasi vainajana, äärettömyyden kalmanmailla harhailevana henkenä. Se peitti hopealiinoillansa kaiken sen elämän, joka oli eilispäivänä sammunut ja muuttanut niille maille, jossa ei aine enää raskauta sen vaellusta, sinne missä palavat ihmishengen ijäti kaipaamat kirkkaat, rauhalliset, surulliset jumaluuden tulet ylösnousemisen päivän kelmeänä valona. Koko äärettömyys tuntui huokuvan ijäistä kaipuuta, tuskaa ja ikävää. Kaikki oleva tuntui kärsivän, kun sinne kaivatuille rauhanmaille johtavan tien viittoina häilähtelivät kuoleman mustat liput ja sen kahdenpuolen istuivat puiden oksilla kuoleman äänettömät, mustasiipiset korpit.
Harhama lähti asunnostansa oitis, saatuansa luovutuspaperin valmiiksi. Toisessa kädessänsä hän kantoi laukkua, jossa oli teoksen käsikirjoitus, toisella käsivarrellansa hän tuki vapisevaa Tamaraa. He kulkivat sanattomina, Tamara puolitajuttomana, Harhama tylsän välinpitämättömänä.
Jonkun matkaa käveltyänsä istahtivat he eräälle puiston istuimelle ja kumpikin ajatteli jotain sotkuista. Hieno kuutamon varjorepale riippui puunoksilla, laskeutuen heidän hartioillensa. Yön suuri hiljaisuus istui pöllönä luonnon suurella orrella ja sen silminä kiilui ihmishengen ja koko luomakunnan suuri kaipuu, ikävä, tuska ja rauhan ja ijankaikkisen elämän halajaminen. Harhaman povella kävi helvetinkone, eikä hän sitä muistanut…
Viimein Tamara ikäänkuin havahtui ja alkoi muistella jotain, jotain unta, tai semmoista. Hän oli taittanut kastikaisen, nypisteli sitä ja puhui raukealla, tuskallisella äänellä:
— "Minulle johtuu mieleeni eräs muisto…"
Hän vaikeni ja mietti. Muiston kuutamokellot alkoivat soida surullisina, kuolinkelloina. Harhama huokasi. Tamara jatkoi ajatuksissansa:
— "Minulle jäi tuo koivu kerran mieleen… Muistatko?… Tämä on sama istuin, jolla me istuimme, kun sinä kirjoitit sävellykseeni laulun: 'Tyttö meni kuutamokohtaukseen'…"