— "Olen, Tamara-rukka!… Minä olen oikeissa herras-naimisissa", — vastasi Harhama kuolonkatkerana.
Tamara oli neuvoton. Hän huomasi Harhaman äänessä jotain äärettömän katkeraa. Hämillään, puoli neuvottomana kysyi hän edelleen:
— "No entä sitten?… Oletko onnellinen?…"
Harhama mietti hetken ja vastasi sitten, maahan tuijottaen:
— "Olen… Minä olen onnellinen… Jos olet minut pelastanut hirttonuorasta, niin olet pelastanut minut sen naisen valmistamasta hirttonuorasta, jonka olen sormuksellasi kihlannut, sillä hän on se salaperäinen ilmiantaja-nainen…"
Tamara hätäytyi. Kyyneleiset silmät katsoivat hänen päässänsä suurina, pyöreinä, kuten odotellessa onnettomuuden viime iskua, jota ei voi enää välttää. Hänen kätensä vapisivat hermostuneesti, itku nousi kurkkuun, vartalo värisi ja hän sopersi:
— "Anna anteeksi!… Minä olen syyllinen… Minä olen tuottanut sinulle kirouksen sormuksella…"
Harhama yritti häntä lohdutella ja rauhottaa, mutta silloin heittäytyi Tamara hänen kaulaansa, puristautui häneen kiini, kuin mato, likistäytyi häneen ruumiinsa kaikilla voimilla, suuteli häntä palavilla, kuumeisilla huulillansa, kuin mielipuoli ja hoki epätoivoisena:
— "Anna anteeksi!… Anna anteeksi… Elämä on joukko erehdyksiä…
Elämä on suuri, suuri erehdys… Elämä on yksi ainoa erehtymä…"
Tamaran puristautuessa Harhaman rintaa vasten, tunsi tämä povellansa jotain kovaa… Silloin muisti hän helvetinkoneen, työntäisi Tamaran luotansa ja huusi säikähtyneenä: