— "Pakene!… Helvetinkone…"
Tamara putosi istuallensa, kuin salaman iskemänä. Harhama sieppasi helvetinkoneen käteensä, päästi sen vireen auki ja viskasi koneen pensaaseen. Sitten katsoi hän kelloansa. Oli puuttunut vielä viisikymmentä sekuntia.
Hän juoksi nopeasti pensaan luo, tutki oliko viritys todellakin auennut ja tultuansa siitä vakuutetuksi kätki helvetinkoneen käsilaukkuunsa ja palasi Tamaran luo.
Tamara oli mennyt säikähdyksestä tainnuksiin. Harhama nosti hänen rennon vartalonsa maasta, piteli häntä vapisevilla käsillänsä ja alkoi toinnutella. Tamara houraili supisemalla:
— "Kuule, Harhama!… Ei saa!… Ei saa istuttaa kuutamokohtauksessa… ei saa niin kauvan, että helvetinkone räjähtää!…"
Harhama oli likomärkä hiestä. Hän kostutti nenäliinansa ruohokon kasteessa ja jäähdytti sillä Tamaran ohimoa, pitäen kukkaa hänen nenänsä edessä. Tamara houri edelleen:
— "Miten ihanaa!… Ihmistuska kukkii niin kauniina!… Se kukkii… se kukkii… Ai!… Käärme!" — parkaisi hän lopuksi.
Harhama paloi tulena. Vaivoin sai hän Tamaran tointumaan. Kun hän oli vironnut, nosti Harhama hänet ylös, kuin lapsen ja saattoi hänet huvilansa ovelle. Siinä taittoi hän kukka-istutuksesta pari kukkaa, tarjosi ne Tamaralle, suuteli hänen otsaansa ja käsiänsä ja sanoi jäähyväisensä lausuen:
— "Kiitos, Tamara!… Kiitos elämäni ainoasta kuutamokohtauksesta!… Kukkikoon sinulle kaikkialla elämän ihanin, ainoa oikea kukka ja onni: elämäntuska!"
Tamara puristi hänen kättänsä, suuteli häntä kuumeisesti ja katseli, kun Harhama hävisi puistikon oksilla riippuviin varjoverkkoihin…