Kolme päivää myöhemmin laulettiin hänelle ainoaa oikeaa lemmenlaulua: sielumessua…
* * * * *
Maailmat syöksyivät ratojansa pitkin avaruuden pilkkopimeydessä. Vinhana heittäytyi maa ijankaikkista ympyrää myöten auringon ympäri, viskoen kuuta omana heilurinansa. Se pyöri huimaavaa pyörintäänsä ijäisen valo- ja pimeysmeren välissä, joita erotti toisistansa aamu- ja iltaruskon punainen värirengas, kieppuen vanteena maan ympärillä, ainaisen pimeyden ja valon rajalla. Myrskyt puhkesivat tyynistä, kuin kukka nupusta, tyyni tuulesta, kuin väsymys työstä ja uni väsymyksestä. Kaikki kiersi ja kärsi. Ihmis-elämän nykyhetki avautui menneisyydestä sen kukkana. Se kukki tulevaisuuden siemenen siittäjänä ja eli ja valmistui kuoleman ja häviön ruuaksi.
Tamarasta erottuansa käveli Harhama synkkänä, mieli tylppänä, ajatukset raskaina kivilohkareina. Hän istahti taas eräälle penkille, lähelle muutamaa asuntoa. Aamuyön hiljaisuus tuijotti joka oksalta. Pieninkin ääni levisi siinä suurena, laajana, kuin vedenväre järven rasvatyynellä pinnalla.
Hän yritti ajatella äskeistä tapahtumaa, mutta ajatukset pakenivat sitä, kuin inhottavaa, limaista käärmettä. Elämänkysymys oli loihdittu hänen eteensä ja hän katseli sen jumaluuteen häipyviä huippuja, joilla kukki ihmishengen ihanin kukka: elämäntuska, ikävä, jumaluuden kaipuu ja yleinen maailmantuska. Aamuvalon ensi väreet kohosivat jo idän taivaalle, heikkoina kuin arasteleva ensi lempi tytön poveen, kuutamon hopeat hävisivät ja varjoriekaleet kokosi joku näkymätön käsi pois oksilta ja ruohokoilta.
Äkkiä kuului nopeita askeleita tieltä. Yöpukuun puettu nainen lähestyi kiireisin askelin läheistä asuntoa, suuri villahuivi hartioilla ja tukka hajalla. Kiihkoisasti alkoi hän jyskyttää asunnon ovea huutaen:
— "Onko siellä ajuria?… Avatkaa!… Yhä te makaatte…"
Ovi avautui ja nainen käski yöpuvussa seisovaa miestä, joka oli oven avannut:
— "Menkää joutuin hakemaan lääkäri Vasiljefia… Sanokaa, että
Kovalewskijn luo… Aleksander Vladimirovitshin!… Lääkäri tietää…
Sanokaa, että on huonompi!…"
Mies lähti valmistautumaan matkalle. Nainen poistui oikotietä myöten, jonka varrella Harhama istui. Kun hän oli Harhaman ohi astumaisillansa, pysähtyi hän, kuin olisi säikähtänyt, ja katsoi pitkään Harhamaan. Harhama oli kuullut hänen puheensa ja tunsi hänet nyt näöltäänkin. Öinen lääkärin hakija oli Tatjana Nikolajewna.