Harhama nosti lakkiansa ja nousi tervehtimään. Tatjana Nikolajewna oli laihtunut, vanhennut, riutunut. Koko hänen olemukseensa oli painettu kärsimyksien suuri leima ja vaatteet olivat, kuten heti voi huomata, muinaisen rikkauden ilkkuvia, nukkavieruja jäännöksiä, onnenpäivien surullisia muistoja.
Hetkisen katsoi hän Harhamaan oudostuneena. Harhama kysyi häneltä, tervehtien:
— "Ettekö tunne, Tatjana Nikolajewna?"
Tatjana Nikolajewna astui uhmaavana askeleen Harhamaa likemmä ja vastasi, silmät vihan tulina:
— "Minäkö en Teitä tuntisi, Te perheeni onnettomuus ja kirous?…
Minäkö unohtaisin miehen, joka on johtanut mieheni turmioon?…"
Harhama hämmästyi, luullen Tatjana Nikolajewnan tulleen hulluksi. Hän yritti puhua:
— "Tatjana Nikolajewna…"
— "Tatjana Nikolajewna!… Tatjana Nikolajewna!… Minä en tahdo puhua Teidän kanssanne, Te kavala!" — keskeytti Tatjana Nikolajewna huutaen, kuin raivostunut. Huuto herätti läheisessä talossa asuvat. Akkuna avautui, siitä näkyi naisen pää ja kuului ääni:
— "Mitä melua se on keskellä yötä?"
Harhama hämmästyi edelleen. Tatjana Nikolajewna seisoi hänen edessänsä kuin raivonhenki ja huusi: