Ja ihana laulu ja kirkonkellot alkoivat sävelillä ylistää jumalaa korkeudessa. Oli, kuin olisivat taivaat auenneet ja niistä vuotanut keväinen armonsade, joka sammutti hartioita painavat tulikuumat vuoret ja huuhtoi ne pois ja pesi kyyneleet poskilta ja lauhdutti tuskat. Ja Harhamalle häämötti oma, eletty elämänsä epäselvänä, ilkeänä sumuna, aamunhämäränä, joka hopeana haihtui valkenevan päivän kirkkauteen, ja joulukynttilöiden valo johonkin tuntemattomaan kirkkaaseen valoon, joka paloi äärettömyyden rajoja pitkin. Harhama tunsi siihen vajoavansa yhtenä ainoana erehtymänä, harha-askelten joukkona, yhtenä ainoana harhamana ja houri edelleen:
— "Minun rikokseni painavat minua tulikuumina vuorina…"
Munkki Pietari teki ristinmerkin ja lausui hiljaa:
— "Kiitetty ole Sinä kaikkivaltias elävä Jumala, joka olet osottanut, että syntikin on ase Sinun kädessäsi!"
— "Teille on tänä päivänä syntynyt Vapahtaja, joka on Kristus, Herra, Davidin kaupungista", — kertautui yhä suuri ilosanoma ja pappi todisti:
— "Nyt on käärmeen pää rikki polettu. Nyt pääsevät Hänen palvelijansa rauhaan, sillä he ovat nähneet Hänen kunniansa."
Äärettömyyden ja ijankaikkisuuden suuri morsiuspari katseli, katoamattomuuden seppeleet päässä, häissänsä karkeloivaa elämänturhuutta ja elämän ja kuoleman ijäistä häätanssia…
Kun munkki Pietari oli lausunut viimeiset sanansa, kirahti kirkonkellosta kirpeä sävel. Perkele irtausi säveleestä ja lensi loistavalle meteorille. Siinä seisoi hän kruunu päässä ja käärmevaltikka kädessä ylpeänä. Loistava meteori pauhasi halki äärettömyyden ja sillä seisten, kaiken hohteessa, maailmoiden hänen ympärillänsä tomuna karkeloidessa, hävitessä ja syntyessä lausui hän kiukkuisena:
— "Munkin ilo on ennenaikaista, sillä: Taivas ja maa pitää hukkuman, mutta ei yksikään rahtu, tai piirto siitä, mitä Jehovan raamatussa on kirjoitettu… Niin todistaa Jehova itsekin raamattunsa viime sanoissakin… Ja minun nimeni myös mainitaan siinä raamatussa… Minä olen siinä mainittu suurempanakin, kuin rahtu ja piirto…"