Epämääräinen aika kului. Jumaluus oli ehtinyt itsetietoisuutensa kehittymän loppuasteille: Ihmiset epäilivät jo vanhoja jumaliansa, entisiä harhanäköjänsä. Hellas rakensi temppelin "tuntemattomalle jumalalle" ja palveli sitä… Vestan neitsyet itkivät tuskasta, etsien sitä suurta henkeä, joka on kaiken onnen ja autuuden ikuinen taivas. He itkivät jumalatuliensa ääressä. Maailmankurjuus oli kehittänyt jumaluuden olemuksen jo helmeksi. Hyve kehittyi siinä… "Rikkaat miehet" sortuivat paheessa jumaluuden syntymäperkkeinä ihmiskuonaksi: irstailijoiksi… kullan etsijöiksi… elostelijoiksi… veltostuivat siinä… huononivat polvi polvelta ja hävisivät ihmiskunnasta… Niiden elostelulla lisäsi jumaluus syntymäkohtunsa voimaa ja tulta: maailmankurjuuden ankaruutta… Tuskissaan etsi maailmankurjuus yhä hartaammin jumaluutta ja sitä tehdessä unohti kaiken muun: kullan… nautinnon… irstailun… koreat vaatteet ja kaiken muun eläimellisen… Jumalaa etsiessänsä se miljoonavuosien kuluessa vähä-vähältään lähestyi sitä, jossa se on löydettävissä: omaa itseänsä, ja heräsi siten jumaluutensa tietoisuuteen, alkaen kehittyä hallitsemaan jumaluutensa voimia: luonnonvoimia, käyttäen siinä emätintänsä apuna… Se pyrki luonnonvoimien herraksi, tyytyen itse vähään ja kannattaen työnsä tuotteilla niitä, jotka tutkivat luontoa, etsivät sen voimien ohjaksia…
Harhama oli jo joutunut myöhäisempään aikaan ja kuvaili sitä:
Tomuhitupaljoutena karkeloivat lukemattomat miljaardit maailmat äärettömyyden kuolleessa aukeamassa… Synkkyys ja tyhjyys katselivat sitä karkeloa, kuin tyrmistynyt kauhu… Autius ja kolkkous ammottivat kuin kalmanhajulla täytetty pimeä onkalo, tai kuoleman pesä ja piilo: pääkallon synkkä sisus… Luonnonvoimat pakahtuivat itseensä… Ne viskelivät maailmoita radoillensa, puristelivat niiden sisälmyksiä, ja pitelivät niitä näkymättömissä köysissä, kuin jättiläinen, joka huiskuttelee rihmaan sidottua pikkukiveä. Ne voimat ikäänkuin pursusivat äärettömyyden olemattomien rautaseinien puristuksesta, kuin rautakuulaan teljetyn veden voima kuulan seinien kokoon supistuessa.
Sen leikin keskellä kehittyi ihmisjumaluus… Toisissa vanhemmissa maailmoissa oli se jo puhennut jumaluutensa miltei täys-ikään: Se tajusi jo jumaluutensa… hallitsi oman maailmansa luonnonvoimia… oli yhteydessä läheisten maailmoiden kanssa… oli puoleksi vapautunut orjuudesta… vieteistä ja paheista… Siinä puhkesi jo täysverisenä jumaluuden korkein tunnus: hyve ja oman jumaluutensa tunteminen… Niissä maailmoissa palveli ihminen jo oikeaa jumalaa: ihmistä… Maa oli vielä jälellä… Se oli kaikkeuden Afrika, maailmoiden pakanamaa, jossa ihminen palveli mielikuvaa, juutalaisten Jehovaa…
Mutta jo tuikahti maahankin ensimäinen oikean jumaluuden kointähti.
Harhama kuvaili sitä:
Oli Itämaan tumma rauhallinen yö… Jerusalemin temppelin esikartanolla oli uhrituli sammunut… Tuhka peitti kytevän hiilen… Nukkuvan ihmisen povesta nousi elämäntuska ja jumaluuden kaipuu kaihoisana unena äärettömyyteen… Se kohosi niihin onnen maailmoihin, joissa ihmishenki on jo jumaluutensa kukkaan puhennut ja surren ja ikävöiden odottaa maassa myöhästyneen ihmisen tuloa kaikkeuden ainoan jumaluuden yhteyteen… Ihmiset siellä ymmärsivät maan asukasten tuskan ja kaipuun, uhrit ja huokaukset ja valmistivat sen puhkeamista salaisilla voimilla…
Silloin syntyi Jeesus Kristus, ensimäinen ihminen, joka tajusi jumaluutensa ja lausui: "Minä ja Isä olemmekin sama… minä, ihminen, olenkin Jumala…"
Hän puhkesi maailmankurjuuden kohdusta… Köyhän äitinsä emättimestä oli hän jo imenyt jumaluuden korkeimmat avut: hyveen… kullan ja nautinnon ja kaiken aineellisuuden halveksimisen… henkensä kiinnittämisen korkeaan… ylevään… jaloon… jumaluuteen… Hänen äitinsä liha ja emätin oli ollut puhdas, maailmankurjuuden jalostama… Se ei ollut tottunut metsästämään kultaa… herkkuja… jalokiviä… purppuraviittoja… koruja… Sen rinnoista vuoti kurjuuden jalostama, aineellisuudesta vieroittunut, puhdas maito, josta ensimäinen jumaluutensa tietoisuuteen herännyt ihminen imi jaloutta…
Ja silloin toisissa maailmoissa jumaluuden kukassansa hohtava ihmishenki riemastui… Jumalallinen riemu puhkesi ja valaisi Itämaan tumman yön ja herätti kirkkaudellansa Betlehemin paimenet… Halki kaikkeuden iloitsi jumaluus voitostansa… Se lähetti etäisistä maailmoista sanansaattajat, henget, jotka julistivat paimenille:
— "Minä ilmotan teille suuren ilon: Nyt on syntynyt ihmisessä itsetietoinen jumaluus, siinä on puhennut se tietoisuus, joka vapahtaa ihmisen eläimellisyyden tilasta ja kuoleman ja häviämisen pelosta ja korottaa hänet jumaluudeksi."