Ja Israel löysi jo jumaluuden yhtenä voimana, vaikka vääränä: Jehovana… Luola-ihmisen puujumalan sijalle se asetti mielikuvan… Se uhrasi sille verisiä uhreja… Temppelin esikartanolta nousi uhrisavu korkeuteen, todistaen ihmisessä piilevän jumaluuden pyrkimistä oman itsensä tietoisuuteen… Kaikki odottivat siihen pääsyä, kuin lintu soidin-aikaansa… tyttö neito-ikäänsä… Profeetat ennustivat sitä… Israelin tyttäret ikävöivät sitä… uhrasivat sitä kaihotessa… soittivat harppua… veisasivat psalmeja… uneksivat… odottivat… itkivät…
Samoin kehittyi jumaluus kaikkialla, jokaisessa ihmispovessa. Harhama kuvaili sitä tieteestä välittämättä… Runo ja sen vapaus oli hänellä kaikki kaikessa… Runosta piti puheta oikea tieto jumaluudesta, kuin hohteen helmestä… Sen piti häikäistä loistollansa… hurmata… huumata… himmentää kaikki kyselyt ja tutkimiset… Sen aatteiden piti runoloistollansa imeytyä ihmiseen, kuin kullanhimon, sokean rakkauden, tai kauneuden kaipuun…
Hän kuvaili jumaluuden kehitystä eri kansojen keskuudessa: Mesopotamian kansat etsivät jumalaa loistavista taivaan kappaleista. Ne rakensivat temppelejä ja uhrasivat auringon jumalalle Balille… Babylonian tyttäret kylpivät sen sädesuihkussa… He paljastivat kauniin ihonsa Balin suuteloille… värisivät onnesta… kätkivät arimpiansa… odottivat siltä äiteyttä… uhrasivat sille parastansa…
Ihmisessä piilevä jumaluus kaihosi omaa kuvaansa…
Jumalankaipuu yltyi… Kaikki kansat etsivät ja palvelivat samaa, vaikka eri muodoissa… Kaikki kehittyi oman jumaluutensa tietoisuuteen… Intialaiset rakensivat temppeleitä omalle harhanäöllensä… Jumaluus oli kehittynyt pitkän askeleen: Ihminen tajusi jo että Jumala on henki… Vanhat aineen temppelit sortuivat Egyptissä ja Mesopotamian maissa, häviten kuin alhaiset lajit jumaluuden kehityskulussa… Ihminen palveli jo jumaluutta henkenä… Hellas rakensi sille oman temppelinsä… Rooma omansa… Jehovan papit veisasivat ylistystä Jerusalemissa samalle harhanäölle, jonka tulta hoitivat Vestan kauniit neitsyet Roomassa… Jumaluus asui palvelijoissansa ja kehkeytyi tietoisuuteensa heissä asuvan jumalankaipuun kautta… Se kaipuu oli vaistomainen jumaluuden kehkeytymislaki ja lisääntyi, kuin sikiön kehitys synnynnän edellä…
Ihmiset palvelivat jumalana oman henkensä kuvaista… omassa itsessänsä asuvan jumaluuden kuvaa…
Ja sitä mukaa kehittyi ihmisessä jumaluuden olemus: hyve. Ihminen erotti hyvän pahasta, rakkauden vihasta… Ja taas kehittyi jumaluus oman häviönsä kautta… Se antoi paheen surkastuttaa tarpeettoman: sortua paheen harjoittajat paheeseen, ja karkaisi olemuksensa ytimen, hyveen, kärsimyksien tulessa… Se jakoi ihmiset köyhiin ja rikkaisiin… antoi rikkauden seuloa pois ihmiskuonan… veltostaa ne… kasvattaa niissä itsekkäisyyttä… turhamielisyyttä ja muita eläimellisyyden ilmiöitä. Se muodosti heistä sen tulirovion, joka puhdistaa köyhissä kehittyvän jumalallisen hyveen… vaatimattomuuden… vähään tyytymisen… nöyryyden… rakkauden… omaan käsivarteensa luottamisen…
Puutteen kautta kirkasti jumaluus köyhissä apuatarvitsevan käden ja rakkauden tarpeen… Köyhyydellä totutti se niissä ihmishengen pyrkimään korkeutta kohti, eikä kiintymään kiiltäviin kiviin… helmiin… sormuksiin… porttojen helyihin… kunniamerkkeihin… narrien tähtiin… kultaan… hopeaan… herkkuihin…
Teos jatkui. Kehitys kulki hitaasti… Jumaluus lisäsi omaa kiirastultansa: valmisti omaa ristiänsä, astuaksensa sille puhdistumaan kärsimyksien tulessa olemuksensa helmeksi: hyveeksi… Se lisäsi rikkaiden lukua… se nosti suuripalkkaiset papit köyhien hartioille lisäämään kärsimyksiänsä, kohtunsa kovuutta… Se kesti oman painonsa, jalostui yhä ja puhdistui ja etsi tuskissansa jumaluutta… Se alkoi jo herätä tietoisuuteensa: Ilmestyi Budda, joka jo osotti ihmiskurjuutta ja sanoi: "Palvelkaa häntä!"
Se oli itsetietoisuuteen heräävän jumaluuden ensimäisiä ilmiöitä maan päällä.