Yön utarista valui rauha ja uni. Hautausmaan hiljaisuus ja autius tuijotti öisenä aaveena, kun Harhama jatkoi teostansa. Hän kuvaili tietoisen jumaluuden kehittymistä ihmisyyden tuntoon heränneessä ihmisessä, jumaluuden korkeimmassa kehitysmuodossa… Jumaluus, jota hän loi, suureni ja kirkastui öisten vaikutelmien alaisena.

Hän maalaili jo loistavia kuvia jumaluuden kehittymisestä ihmisessä… Hän lähti niistä ajoista, jolloin ihminen erkani alhaisemmasta eläinmuodostansa ja sai ihmisyyden lahjat ja astui Polona luontoa vangitsemaan ja kohoamaan maailman herraksi… Se asui luolissa… Se hävitti jumaluuden alhaisempia eläimellisiä muotoja, turmiollisia eläimiä… Se oli suuri jumalalapsi, joka ei vielä tietänyt, mikä on hyvä ja mikä paha… Se ei tuntenut vielä itseänsä, ei sukuperäänsä…

Sadat vuosituhannet kuluivat… Ihmisessä kehittyi jo jumaluuden ikävä, kuin lapsessa äitinsä ja isänsä kaipuu… Se ei tuntenut ikävöimäänsä jumalaa, eikä tiennyt, että hän oli samaa sen kanssa, kuten lapsi on isästä lähtenyt ja isänsä elämän korkein ilmaus, vaikka se ei sitä tajua…

Kehitys jatkui. Teos edistyi. Jumaluuden ikävästä kehittyi jumaluuden etsiminen, väärän jumalan löytämisestä jumaluuden pelko… Satoja vuosituhansia etsi ihminen jumaluutta, tullen askel askeleelta sitä lähemmä, kunnes löysi itsensä, kehittyi itsetietoiseksi jumaluuden ylimmäksi ilmestykseksi…

Se oli kulkenut monet harhapolut… Se oli etsinyt jumaluutta kivistä… kannoista… lähteistä ja vuorista… Ikimetsissä paloivat sille uhritulet, loistaen, kuin kirkkaat lähteensilmät… Ne tulet leimusivat kukkuloilla tulirovioina ja tuikkivat kallioiden kielekkeillä tulikielinä… Ne osottivat jo, että ihminen oivalsi ja tajusi olemuksensa ytimen ja perus-olion: jumaluuden olevan olemassa… Siitä vaistomaisesta tiedosta syntyi sen kaipuu… Ihminen alkoi sitä etsiä… tutkia… miettiä. Siten oli se askel askeleelta lähenevä sitä, kunnes löytää sen itsestänsä…

Jumaluutta tutkiessansa on se myös löytävä sen voiman… Se on oppiva hallitsemaan luonnon voimia, kuin lapsi jäseniänsä…

Harhama jatkoi jumaluuden kehityksen kuvaustansa:

Tuhannet ja tuhannet vuodet kuluivat ja jumaluus kehittyy yhä tietoisuuttansa kohti… Vanhat kansat rakensivat sille jo temppeleitä… Ne etsivät sitä auringosta… tähdistä… kuusta… Miljoonien miljoonat sortuivat sitä täyttämättä, sortuivat jumaluuden kehityksen syntymäperkkeenä…

Teoksen runorihmat punoutuivat pitemmiksi… Jo oli tultu myöhempään aikaan… Juutalaiset rakensivat temppelin Jehovalle… Aavistus jumaluuden olemassaolosta oli heissä pukeunut, kuin valo auringon kehästä… Sen oli luonut heihin ja puristanut heistä kuolemanpelko ja äärettömyys-emätin… Kuoleman voima ja äärettömyyden ihmeet ja huikaiseva suuruus rutistivat ihmistä, kunnes siitä pursusi aavistus suuresta, tuntemattomasta voimasta, pursusi siitä, kuin vesi puristetusta sienestä…

Harhama kuvaili juutalaisten jumala-uskon syntyä laajalti… Hurja tähtitanssi viskoi öisin valoansa Itämaan kauniilta taivaalta… Aamuin lakaisi kirkas, hehkuva aurinko tähdet taivaalta… sammutti tähtipalon… hopeoi taivaan tumman sinen… kelmensi kirkkaan kuun… Yön ja päivän ikuinen kilpajuoksu hiipoi maata yön mustilla ja päivän valosiivillä… Elämä taisteli kuoleman kynsissä, kuin raivoava tiikeri tulikuumissa kahleissa… Haudat aukenivat kurimuksina… vetivät elämää kitaansa… Joka askel johti niiden suppiloon… Kaikki se oli jumaluuden emättimen armotonta synnytystyötä… Kaikki se pusersi ihmisestä aavistusta jumaluuden olemassaolosta… Kaikki se herätti sitä aavistusta kuoleman pelolla, tai ihmeiden suuruudella… Siitä aavistuksesta ja pelosta heräsi jumaluuden kaipuu… etsiminen… hapuileminen… tutkiminen…