Taas syntyi äänettömyys. Sen katkaisi joku, joka piippuansa täyttäessään lausui:
— "Kyllähän se Jumala näin pienellä ja köyhällä kansalla pitää olla… Meillä ei ole varaa Sitä pois viskata…"
Harhama ajatteli nyt puhujaa enemmän, kuin itse puhetta, joka oli häntä vaan vahvistanut. Ja taas ilmestyi hänen eteensä munkki Pietarin lempeä kuva. Juuri tämmöisessä iltapäivän valaistuksessa oli hän nähnyt hänet hautausmaan aidalla puhumassa. Molemmissa, Torvelassa ja munkki Pietarissa oli kaikki samaa ja samalla kokonaan erilaista. Molemmilla oli järkkymätön usko yhteistä. Mutta kun Torvela puhui jäykkänä, voimakkaana, karkealla äänellä, oli munkki Pietarin lempeässä olennossa jotain heikkoa, hänen äänessänsä ilmeni sanomaton lempeys ja samalla yliluonnollinen voima, syvyys, sivistys ja jumalallinen nero. Se oli joskus terävänä säilänä tunkeutunut Harhamaan. Torvelan sanat tuntuivat sen rinnalla puukonpistoilta, karkeilta, jokapäiväisiltä. Jonkunlaisella ihastuksella katseli Harhama kumminkin häntä. Hän näytti hänestä päivän sädesateen valelemalta hongantyveltä, jonka juuret ovat syvällä uskonkalliossa ja jossa aina viheriöivät tuoreet jumala-uskon lehdet ja puhkeavat sen uskon ihanat, rohkeaväriset kukat. Mutta kukaan ei hänen kasvoistansa voinut nytkään nähdä pienintäkään merkkiä sisällä riehuvista ajatuksista. Hän salasi sitä taas kaikilla voimillansa. Mutta Torvelan ulkonainen, karkea, hiomaton voima, miehuus ja jäykkyys olivat ratkaisevasti häikäisseet Harhamaa, joka janosi suurta, etsi sitä kiihkeästi ja tarttui kaikkeen, mikä siltä haiskahtikaan, suurenteli sen ja joi siitä. Siksipä Torvelan ulkonainen vaikutus tuli siksi suureksi, että se sysäsi Harhaman polulle, jota hän ei ollut aikonut kulkea, eikä liioin miettinytkään, sillä se polku oli kumminkin hänen hengellensä perinnä ainoastaan joku karjapolku, joista hän luuli voivansa vapaasti valita sen, mitä kulloinkin kulkea tahtoo. Se oli hänelle niitä elämän pikkupölyjä, joita valitessa hän siekaili yhtä vähän, kuin rikoksiakin tehdessä, koska ne hänen mielestänsä eivät kuuluneet elämän ydinkysymykseen: hänen teoksensa aatteesen.
Kun Torvela oli lopettanut puheensa istahti hän Harhaman viereen ja syntyi keskustelu puheen johdosta. Sen kuluessa kysyi Harhama Torvelalta hiljaa:
— "Sanokaa minulle suoraan: mihin nojaa Tarvaan puolue? Ajaako se varakkaan luokan vaiko työtätekevän luokan asiaa? Ohjelmista on vaikea löytää puolueen henkeä…"
— "Yksinomaan työtätekevän kansanluokan asiaa", — vastasi Torvela jyrkästi, lisäten: "Ei minun hartioillani kumarreta herroja, vaan Jumalaa, ja minun käsilläni ei palvella työttömiä."
Harhama nojasi leukaansa oksaiseen keppiinsä ja mietti illan tapahtumia. Kun häntä pyydettiin puhumaan ajatuksensa nykyisistä asioista, kieltäytyi hän siitä. Hän tunsi olevansa hieman sekaisin. Muutamalla lyhkäisellä sanalla kiitti hän Torvelaa ja istuutui taas toisten joukkoon. Miehet imeksivät piippunysiänsä rauhallisina, pyhä-ilta hymyili ja yleinen hartaus hohti kaikkialta, kuin auringon säteitten kirkastama autuuden kukka.
* * * * *
Aurinko kohotti jo punertavaa reunaansa korven takana, kun Harhama saapui kotiinsa kokouksesta. Hän ryhtyi taas teostansa jatkamaan. Kaikki epäilyt haihtuivat ja tukehtuivat hänen sielunsa huumaavaan kuumeeseen. Hänen sielunsa kuumeesta puhkesivat päivällä hurjat mielikuvat, mielikuvista puhkesivat yöllä unikukat ja niistä taas seuraavan päivän uudet, yhä rohkeammat mielikuvat, joita hän sitten maalaili teoksensa sivuille. Hän eli alati vieraissa, vanhimmissa maailmoissa, joissa ihminen on ehtinyt jumaluuteensa kehittyä.
Pohjanmaan suuri luonto antoi hänen mielikuvituksellensa voimaa ja lentoa. Ympärillä avautuivat vainiot tai rämeet, tai erämaan metsät, joita valomeri peitteli ja huuhteli hopealiinoillansa, ja ylhäällä kohosi synkkä äärettömyys, ijäisyyden kotimaa, ihmishengen ikuisen kaipuun ja ikävöimisien puoleensa vetävä ulappa. Se avaruus katseli häntä, kuin noita, hiipoi hiuksillansa ja loihti hänen mielikuvituksensa hapuilemaan äärettömyyden olemattomia rantoja… Hänen henkensä tapaili olematonta käsin kiinni… Hän tapaili nähdä näkymättömiä… Unelmat miltei lihallistuivat hänen aistiensa edessä… Aate karkeloi enkelipuvuissa ja hän oli joskus kuulevinansa, kuinka se kuiskaili hänelle sanoja runohelmiksi… Hän näki sen sytyttävän runotulia, joiden värihohteen hän sieppasi ja valeli sillä teoksensa runovirtoja, kuin kuutamopunalla, tai päivän hopeakirkkaudella.