— "Meille puhutaan paljon yhteiskunnallisista rasituksista ja niiden poistamisesta. Minä uskon, että me emme voi mitään puhdistaa muulla, kuin Jumalan sanalla. Kaikki muut aseet ovat likaisia luutia, jotka likaavat sen, mitä lakaisevat puhtaaksi…"
Kuulijoiden mielet terottuivat. Harhama jännittyi. Hän oli koko ajan vaistomaisesti pelännyt, että puhuja lausuisi jotain semmoista, joka taas aukaiseisi hänen epäilyksensä rauhaset vuotamaan. Nyt hän taas pelkäsi jotain semmoista. Torvela jatkoi:
— "Jumalan sana on siinäkin ainoa oikea ase. Jos siihen jokainen tartumme, häviää vääryys. Meistä häviää kaikki turhamielisyys: komeat herrastalot, kepit, kalliit puvut, koristukset, ylellisyys ja koreilunhalu. Pappimme häpeävät silloin nykyisiä komeita pappiloitamme, jotka ovat ivana kansamme köyhyyden keskellä. He pukeutuvat kamelinkarvaiseen pappispukuun ja astuvat Jeesuksen opetuslapsina kansansa joukkoon. Kansa rientää silloin heidän luokseen, kuin Maaria Jeesuksen jalkojen juureen. Rikkauden kokoojat heittävät verkkonsa ja köyhyyden ja rikkauden välinen juopa häviää. Niin syntyy kansamme eheys. Kansallishenki ei sitä voi luoda…"
Harhama huokasi helpotuksesta. Hän huomasi Torvelan taas johtuvan samaan, mihin hän, nostaessansa maailmankurjuutta jumaluudeksi. Hän huomasi Torvelankin saarnaavan rikkaita vastaan ja siten ylistävän maailmankurjuutta. Hän iloitsi siitä. Hän näki että itsetietoinen ihmisjumaluus puhkeaa Torvelassakin, vaikka hän ei sitä itse aavistakaan.
Kaikki rauhan kellot soivat. Kaikki hartauden kukkaset puhkesivat. Sunnuntai-illan suuri rauha hohti kuin kullattu kirkonristi auringon valokylvyssä. Käki kukahti yhden ainoan kerran ja hevosen kello kilahti tuskin kuultavasti. Kuulijat näyttivät ihailevan autuudenkukkia ja taivaan asunnoita, jotka koristavat Suomen rantoja pieninä ihmis-asuntoina. Talven ruusut näyttivät puhkeavan vaaleansinisestä jäätiköstä punakirkkaiden revontulien leimahtaessa kertomaan maailmalle suurta ilosanomaa: "Suomen kansa on maailman ensimäinen".
Harhaman äärimäisyyteen kiihtynyt mielikuvitus näki sen kuvan loistavana, ihanana, huumaavana, ja silloin leimahtivat hänen eteensä taas elämän loistavat virvatulet: Hän sovitti sen kuvan itseensä ja teokseensa, varmana, kuten kuumeinen ainakin.
Torvela lopetti puheensa:
— "Langetkaat Hänestä pois ne, jotka uskaltavat. Meillä, jotka tunnemme tämän pohjoisen maan kovuuden ja joiden täytyy viljansa kypsyttää pakkasen povella, ei ole siihen varaa. Meidän ja meidän huoneemme täytyy palvella Herraa."
Hän istahti rauhallisena. Harhama huomasi Korpelan miesten katsahtavan häneen. Syntyi vaiti-olo. Oli kuin olisivat kaikki istuneet alttarin edessä ja katselleet siellä hohtavia hopeaisia armon-astioita, rippikalkkia ja leipäastiaa. Pyhä-illan rauha tuntui soluvan hartaana kirkkolauluna. Kuului muutamia huokauksia. Useat vaimot istuivat käsi poskella, silmissä Maarian, jumaluuden kaipuuta osottava ilme. Viimein lausui yksi joukosta hiljaa:
— "Niin… Kyllä se Jumala olla pitää…"