Huoleton käki kukkui saarnan säestykseksi. Ilma helisi hopeaisena, kuin olisivat soineet autuuden kellot. Lumoava kuvaus tuntui ilmestyvän jo todellisena kuulijoiden eteen. Puhuja säteili jo ikäänkuin kuvaamansa uuden valon kirkastamana, auringon hohteen ja sunnuntairauhan ruhtinasvaippa hartioilla. Miesten päät painuivat alas. Naisten silmissä kiilsi ihastuksen ja kaipuun surullinen tuli… Puhuja jatkoi hopeakielisen käen hänen puhettansa säestäessä:

— "Ja minä uskon, että Jumala on meidän kansamme vielä korottava omaksi kansaksensa…"

Harhama katseli puhujaa, ihaillen hänen lapsellisen uskonsa puhtautta, kauneutta ja lujuutta. Torvela näytti hänestä hongan tyveltä, josta puhkesivat ruusut. Puhuja jatkoi:

— "Hän on meidät sitä varten jo johtanut pieneksi kansaksi, että ihmis-ylpeys ja omaan käsivarteen luottaminen juurittuisi meistä pois. Hän on meidän joukkoamme pienentänyt, kun Saulin armeijaa: Hän on meistä erottanut Unkarin kansan, virolaiset ja inkeriläiset… Hän on meistä erottanut vogulit, votjakit, permalaiset, mordvalaiset, ostjaakit, syrjäänit ja muut, että joukkomme ei luottaisi omaan käsivarteensa, vaan että siitä puhkeaisi ihana uskonkukka ja Hänen henkensä tulisi sen voimaksi…"

Kuulijat olivat jo hartainta kirkkoväkeä. Nurmella seisaallansa torkkuva hevonen liikautti päätänsä ja sen heleä-äänisen kellon kilahdus, joka helähti liikahtamisen johdosta, värisi hopeaisessa ilmassa, kuin kirkonkellon kaukainen kumahdus. Puhuja jatkoi:

— "Minä uskon, että Hän on valinnut meille nämä jäiset asuinmaat, että me paremmin oppisimme tuntemaan ihmisvoiman turhuuden ja pienuuden ja että me etsisimme voimaa Hänestä. Minä uskon, että Hän sitä tietä syntyy meissä Jeesuksena Kristuksena. Hän valmistaa meitä kärsimyksillä ja koettelemuksilla siksi kukkanupuksi, josta Jumalan valittu kansa on kerran puhkeava talven ruusuna Pohjolan jäätiköiden kauniiksi kukaksi…"

Harhama vertasi Torvelan ajatusta teoksensa ajatukseen, jonka mukaan jumaluus säälimättä lisää syntymäkohtunsa, äärettömyyden armottomia synnytysvoimia ja hävittää alhaisempia ilmestymismuotojansa, puhetaksensa sen kautta aina korkeampana, ja hän luuli siinä ja Tarvelan ajatuksessa olevan saman hengen ja iloitsi siitä, että Torvela tietämättänsä alkoi johtua jumaluutensa tietoisuuteen, kuten lapsi varttuu huomaamattansa ihmistajuntaan. Torvela jatkoi:

— "Silloin ovat Suomen talviset hangetkin kukkamaita. Kinoksien välillä savuavat asuntomme ovat Herranhuoneita, joissa ihmishenki nauttii lakastumattomien autuudenkukkien tuoksusta. Revontulemme ovat silloin Betlehemin tähden suurta kirkkautta, jotka ilmottavat maailmalle, että täällä on syntynyt Jeesus koko kansan sydämessä, ja Venäjän tsaaritkin ovat siiloin tuovat meille lahjansa…"

Munkki Pietarin saarna tuoksui Harhamalle puhujan uskonkukista. Hän huomasi molempien ajatuksen aivan samaksi ja ihaili Torvelaa munkki Pietarin opetuslapsena.

— "Kyllähän se olisi ihana aika", — kuului ihastuneiden kuulijoiden joukosta. Torvela jatkoi: