Yhä rohkeampivärisenä puhkesi Harhaman eteen Jumala-uskon kukka. Ei hän voinut olla sitä ihailematta. Mutta hän ihaili sitä korkealta, oman jumalansa väripilvestä katsoen. Pyhä-illan rauha levisi maille, kuin kirkkolaulu. Iltapäivä valeli hohteellansa puhujaa ja ilmassa tuntui palaneen kankaan maukas tuoksu. Puhuja jatkoi:
— "Näillä perukoilla on joka vuosi uusi, kylmä talvi, mutta me kestämme sen, sillä meillä on myös joka vuosi uusi Jumalan armo."
Korvensilmä tuijotti ympäristöltä kylmänä, kartanolla oli kymmeniä hartiankumaroita, kuihtuneita kasvoja. Harhama teki ynseitä vertauksiansa. "Hartiankumarako on sitten se 'uusi' armo?" — kyseli hän itseksensä, säälitellen ja puhujan jatkaessa:
— "Näillä jäiden mailla on pimeyttä, mutta Jumala on meille ikuinen valo. Hän ohjaa meitä, kasvattaa ja kurittaa meitä. Koko elämä on Jumalan armossa jakamaa kuritusta… Hänen antamansa hartiankumara on meille kultavuorta kalliimpi aarre. Siksi emme me eksy, emme joudu hukkaan, emmekä hätäänny, kun pakkanen nostaa kylmät kyntensä meitä vastaan. Meidän elämämme on Hänen vitsastansa puhennut kukka ja siksi ei se lakastu jäidenkään keskellä."
— "Niinkö?… Ehkä!" — mietti Harhama. Hän näki rauhallisia, tyyniä kasvoja. Hänestä tuntui, että hartiankumarat olivat niiden kantajista kultataakan arvoisia, koska ne olivat Jumalan antamia. Ja hetkiseksi hän hieman sekaantui ajatuksiinsa. Hartiankumarat kiilsivät päivän valossa kultakuormina. Hän ihaili Torvelan järkkymätöntä uskoa, kuten hän ihaili kaikkea, mikä hänestä näytti suurelta. Torvelassa ilmestyi hänelle vilahdus munkki Pietarista. Jumaluuden sanat ja tulet alkoivat palaa hänen edessänsä. Puhuja jatkoi jäykkänä, voimallisen koruttomana ja karkeana:
— "Jos me tahdomme, voimme me Jumalan kansana kohota maailman ensimäiseksi, maailman ihmeeksi ja ihastukseksi. Siihen me emme tarvitse rikkauksia emmekä aseita. Jokainen suomalainen vaimo voi tulla Maariaksi, joka istuu Jeesuksen jalkojen juuressa puhtaana ja siveänä. Silloin istuisi jokaisessa Suomen talossa ja torpassa kuningatarten kuningatar. Jokainen Suomen mies voi, milloin vaan tahtoo, tulla apostoli Pietariksi, tai Johannekseksi, ja silloin olisi kansamme ihmekansa…"
Taivaan rauha tuntui levittäytyvän koko seudun yli. Ei kuulunut hisahdustakaan. Puhujan ääni aivan helisi ilmassa, kuin kirkkaassa hopeassa. Ilta-auringon säteet kruunasivat puhujan. Hän näytti jo apostolilta, jonka päässä säteilee kunniakiehkura. Hän jatkoi:
— "Jos niin tapahtuisi, olisimme me maailman kuningaskansa. Meidän maastamme kohoaisivat kirkkaat autuudentulet, loistavammat meidän revontuliamme ja kesäisiä valomeriämme. Meidän jäätiköittemme keskellä kukkisivat autuuden kukat: siveät naiset, maailman helmet ja puhtaat jalot miehet, ihmiskunnan ruhtinaat… Kuka voisi silloin meidän kansaamme koskea?…"
Puhuja pysähtyi ja pyyhki harmaat hapset otsaltansa ylös. Loistava kuvaus huikaisi Harhamaakin. Kuulijoita se kiehtoi ja houkutteli. He näkivät autuudentulen palavan kesäpäivän kirkkautena ja tunsivat autuudenkukkien tuoksua. Torvela näytti maailman ruhtinaalta. Hän jatkoi:
— "Koko maailma laulaisi silloin Suomen naisen ylistystä ja ihaileisi Suomen miestä. Maamme olisi Pyhämaa, johon maailman hurskaat tekisivät toivioretkiä. Siniset järvemme olisivat pyhiä järviä, joissa kuvastuisi autuus ja onni. Niiden rantalehdoissa lymyävät vaatimattomat asuntomme olisivat puhtauden, siveyden ja onnen majoja, autuaiden asunnoita, joita maailman ruhtinaat kadehtisivat…"