Harhama ihastui… Koko luonto tuntui repeävän riemusta ja miljoonat linnut lauloivat kirkkaassa valokylvyssä:
— "Kunnia olkoon jumaluudelle korkeudessa ja maassa olkoon nyt ikuinen rauha ja ihmisrinnassa ikionni ja hyvä tahto!"
Hän lopetti työnsä hetkeksi, ja läksi metsään kehräämään uusia mielikuvituksen loistavavärisiä runorihmoja. Hän kehräsi niitä viime-öisistä unistansa, tulevan yön unien keränpohjalliseksi…
* * * * *
Auringon päivämatkat alkoivat lyhetä Pohjolan taivaalla. Kukka valmisti siementä, vilja jyvää. Elämä valmisti kuolemaansa. Uusi elämä valmistautui puhkeamaan entisen kuolemasta. Linnunpojat seurasivat jo emoansa lyhkäisillä lentoretkillä…
Harhaman teos vuoti, kuin kangaspuilta. Maailmankurjuus oli jo vedetty jumaluuden syntymäliinalle ihmisjumaluutena, tulevan jumalan nykymuotona, itsetiedottomana jumalalapsena.
Silloin, työnsä lomassa, tuli hän ajatelleeksi sitä alttaria, jolla kurjuutta olisi palveltava. Hän mietti Torvelan tarjousta. Hän yritti tutkia eri puolueiden ohjelmia, mutta ne olivat hänelle puukkoja, joiden terävä kärki kääntyi hänen yhteiskunnallisten epäilyjensä pesäkkeitä puhkomaan. Ne näyttivät hänestä myös ihmisten hääräämisen tomuilta, joista voi vaikka arvalla valita. Niiden sisältö oli hänelle himmeää sumua, kuten hän itsekin oli itsellensä, silloin, kun hän ajatteli omaa olemustansa ja elämäänsä. Niistä puhalsi hänen uuden elämänsä kirkkaalle, elämän virvatulilla koristetulle taivaalle jotain himmeää aamu-usvaa ja sumua, jotain ihmis-elämän pikkupölyä. Kumminkin epäili hän alttaria valitessansa muutaman päivän…
Mutta semmoisissa aamusumuissa hirnuivat taas valkeat hevoset… Jo kuului niiden hevosenkello hakamaan veräjältä… Elämän sumuselkä vilkutti valhehelollansa, jossa tähtien kuvat kiilsivät himmeinä… Hän tarttui valkoisten hevostensa suitsiin, ohjaksena taas se ainainen: "Antaa mennä!…" Ja vanha, jo Valkamalassa syttynyt joukkotunne värisi taas. Risto Vaarnan miehekkyys, Tarvaan suuruus, Ruonan Karhun ja Torvelan järkkymätön usko ja miehuus ja kaikki näkymätön avautui silloin taas loistavana meritulena ja kutsui, sanoen: "Tule!…" Ja hän tuli umpimähkään, ohjelmia tuntematta ja tutkimatta. Hän ei siinäkään asiassa käsittänyt rikollisuuden ja hyveen rajoja. Jumalaa etsiessänsä oli hän unohtanut etsiä jokapäiväisen elämän totuutta ja sen rehellisyyttä, erottaa ne valheesta ja etsiä totuutta ja vakaumusta elämänsä johdoksi. Ne kaikki olivat hänestä elämän pölyjä, ihmis-etanoiden saivarteluja… Hän valitsi tarvaalaisuuden siksi alttariksi, jolla lähti uudelle jumalalle uhraamaan. Vielä samana päivänä kirjoitti hän Torvelan Jukalle hyväksyvänsä tarjouksen ja lähtevänsä jo ylihuomenna vaalipuheita pitämään.
Päivää ennen matkalle lähtöänsä sai hän Airilalta vaatimuksen selvittää suhteensa rouva Esempioon ja karkottaa hänet luotansa, jos tahtoi välttää enempiä toimenpiteitä. Samat viranomaiset olivat myös toimenpiteittensä tueksi pyytäneet Korpelan kylänvanhimpien lausuntoa rouva Esempion ja Harhaman luvattomasta avioelämästä.
Mutta Korpelan miehet astuivat taas hänen puolellensa yhtenä miehenä ja antoivat sen mukaisen vastauksen viranomaisille. Nyt hän ei enää epäillyt. Korpelan apuatarvitsevat ja hänen teoksensa jumala, maailmankurjuus, kirkastuivat hänelle purppurahohteiseksi vuoreksi, joka ei petä jalkojen alla ja jonka jokaisella huipulla hohtaa tarjona oleva seppele, uskollisuus ja ikuinen rakkaus. Aamuhohteisena vuorena kohosi maailmankurjuus taas hänen eteensä. Hän kyyristyi sen eteen Ja taas syntyi teokseen uusi revontulinen sivu…