Huomenen kirkas auringonpyörä oli kierinyt kuusenlatvojen korkeudelle, kun jo Pyysalon Kustin hevonen hirnui Harhamalan pihamaalla odotellen kyydittävää. Hän sulki asuntonsa ja lähti, teoksensa käsikirjoitus muassansa. Korpelan pelloista nousi kypsyneen apilaan tuoksu, joka sekautui kuivuvien heinien miellyttävään hajuun. Sieltä täältä kuului viikatteiden hionta ja heinäväen laulu, kun hän Ritavaaran rattailla jatkoi matkaansa edelleen Korpelasta. Ja kun hän erosi kyyditsijästänsä ja tämä puristi hänen kättänsä ja toivotti onnea, tuntui kuin olisi hänestä reväisty pois toinen puoli. Hän oli kasvanut Korpelan väkeen kiini aivan selittämättömillä siteillä.
Ja sitten alkoi uusi tehtävä aukoa hänelle polkua, jota myöten hän toki voi kulkea valitsematta edelleenkin. Sen polun oikeudesta hän ei välittänyt, mutta ajatteli: "Jotakin tietä sitä täytyy kulkea, jos ei mieli jäädä paikoilleen." Se antoi hänelle jonkunlaista tyydytystäkin. "Onhan toki vähemmän hapuilemista", — ajatteli hän ja punoi matkoilla yöt päivät teoksensa juonta.
Mutta Harhamalan kuusi jäi hänen taaksensa ylpeäksi talon vartijaksi. Sen oksat nuokkuivat käpyjen painosta. Sen juuria vartioi hevosenkenkä ja taustalla kohosi Korpelan apuatarvitsevien kiitollisuus, rakkaus ja ystävyys hohtavana purppuravuorena, jonka huipulla loisti seppele ja jonka kalliokovaan kiveen ajanhampaat rauskoina taittuisivat. Se kaikki jäi taakse ja edessä loistivat elämän komeat virvatulet, joiden savuista nousivat maineen seppeleet ja kultapilvet, jotka kohosivat taivaanlaelle, loistivat siellä auringonvalon huikaisemina ja laskivat sateena maahan, kokoutuen Korpikoskea myöten Harhamalan rantaan.
* * * * *
Turhamala on Perkeleen ihana pikku edeni. Siellä juoksevat tulipunaiset tulivirrat… Ne juoksevat rauhallisina, kuin tyyni vesi, savuamatta, suitsuamatta… Virrankaivolla välkkyvät veripunaiset auringon kuvat kirkkaina, rauhallisina, kuin lumpeet laineilla… Pikkulammikot välkyttelevät kuun kirkkaita kuvia lumpeinansa… Niitä tuskin erottaa silmä lammikon tulipunaisesta pinnasta… Vuoret ovat hopean hohdetta… Niiden kuvaimet riippuvat heleänkirkkaina kuvina punaisen virran pohjalla ja lammikoiden pinnan alla, riippuen rannoista kiini pidellen… Kaikki välkkyy… kaikki loistaa… Kaikki on hohdetta ja heloa…
Tuhat kaunista suihkulähdettä viskaa kirkasta tulisuihkua ilmaan, joka on lumivalkean-värinen… Lähteet loistavat ilman valkovärissä, kauneina tulikukkina… muodostuvat somiksi suihkuiksi… kauneiksi kukkanupuiksi… viehkeiksi vesikimpuiksi… Ne hajaantuvat pisaroiksi… sateeksi… kokoontuvat taas kukiksi… loistavat… huikaisevat… hohtavat…
Vuorien vaaranteilta juoksevat tuliset purot… Ne kiemurtelevat koreina käärmeinä… hyppivät helmeillen rinnettä alas… viskautuvat kauniina koskina kalliokielekkeiltä… hyrskivät… luikertelevat laaksoissa punaisina tulivöinä… matelevat tulimatoina ja häviävät lammikkoihin…
Tulisissa lammikoissa soutelevat mustat joutsenet… Niitä ei polta tuli… Ne elävät siinä, kuin kala vedessä… Virrankalvo on valkolinnuilla siroteltu… Ne sukeltelevat siinä… laulavat lemmenlaulujansa… uittelevat poikueitansa… kuhertelevat keskenänsä… Kaikki on satua… ihanuutta… kauneutta… hohtoa ja kirkkautta…
Turhamalan keskellä kohoaa kaunis kukkula… Kukkulalla on kultapallo: Se pallo on turhuuden-alttari.
Turhuuden-alttarilla, kauniilla kultapallolla, seisoo Perkeleen Oorali-enkeli. Hän on turhamielisyyden äiti… huikentelevaisuuden emo… Hänestä saa alkunsa ihmisten koreiluhalu, itserakkaus, keikailu, kevytmielisyys ja kaikki ihmiselämän turhuus… Hän on kepeä, kuin tuuli… häilyvä, kuin päivän-auer… muutteleva, kuin lapsen mieli… koreilunhaluinen ja huikenteleva… Tukka on somasti hartioille heitettynä… niskasta kauniilla käärmeellä somasti hieman sidottuna… päässä on kaunis kuunsirppi koreana kampana, kupera reuna päätä vasten, käyrä ylöspäin kohoavana… Kädessä on kaunis kukka… vyöllä korea nauha somasti solmittuna… molemmissa nauhanpäissä käärmeen päät koristuksina…