Punaisista lammikoista pulahtaa joskus kaunis kupla, milloin siellä, milloin täällä… Somat siniset linnut poimivat ne oitis, kun ne pinnalle pulahtavat ja kantavat ne Ooralille… Ne ovat turhamielisyydenkuplia… kevytmielisyyden-… huikentelevaisuuden-… koreilunhalun- ja itserakkaudenkuplia… Ne ovat ihmeen koreita ja siksi ovat ne Ooralin himoruokaa… sen herkkua… sen iloa ja onnea…
Hän ottaa kuplat lintujen nokasta kauniille kämmenillensä ja syö ne… Niistä syntyy häneen aina uutta turhamielisyyttä… kepeyttä… koreilua… kiemailua… ylpeyttä… pöyhkeyttä…
Sen kaiken puhaltaa hän sadasti päivässä sumuna maailmaan… Se sumu sekottuu ihmiselämään… Se tarttuu ihmiseen, kuin tauti… leviää niissä kuin rutto… Siitä Ooralin sumusta alkaa kaikki ihmisturhuus… koreilu… keikailu… itserakkaus… kevytmielisyys… ylpeys… huikentelevaisuus… Se tarttuu ihmisiin enemmän nuorella ijällä… Se kuhertelee Tuulan aistipunakukan kanssa… mairittelee sitä… värjää sille sulkiansa… koristaa höyheniänsä… laittelee rimpsujansa… sukkanauhojansa… sormuksiansa… pikku kapistuksiansa… keppejänsä ynnä muuta…
* * * * *
Kun Harhama lähti vaalipuheitansa pitämään, oli Turhamalassa koolla kymmenentuhatta enkeliä. He odottivat siellä Perkeleen itsensä tuloa, ihaellen itseänsä.
Jo sävähtivät lammikot punaisemmiksi ja niiden punasävähdyksestä irtausi Perkele näkyväksi enkeliensä eteen… Enkelit veisasivat hänelle ylistystä. Perkele alkoi järkeilynsä:
— "Harhaman on Jehovan palvelija Torvela valinnut minun aseekseni…
Harhama on nyt hänen kauttansa hiipinyt tarvaalaisten joukkoon, kuin
Judas Jeesuksen opetuslapseksi…"
— "Miksi olet sinä hänet asettanut tarvaalaisten riveihin?… Ne ovat Jehovan väkeä, nimittäin: ovat sitä olevinansa", — tarttui puheeseen Paholainen.
Perkele suitsusi ylpeyttä ja selitti:
— "Eivät ihmiset häntä muuten uskoisi, kun hän nousee ja astuu heidän eteensä Jehovaa vastaan. Jehovan väki ei usko sen Moosesta ja profeetoita, mutta jos joku minun omistani heille Häntä ylistäisi, niin he uskoisivat…"