— "Nyt me ymmärrämme", — kumarsi Paholainen. Perkele jatkoi selitystänsä:
— "Niin eivät myös ihmiset uskoisi, jos joku minun palvelijani nousisi Jehovaa vastaan… Siksi on annettava Jehovalle isku sen omien joukkojen joukosta… Kun tarvaalainen todistaa, että Jehovaa ei ole, niin kaikki uskovat häntä ja tekevät parannuksen…"
Kaunis enkelilaulu ylisti Perkelettä:
"Sulla keinoista on tiedot, Sinä omat miekkas kiedot vihollises väen vöihin. Siksi käskystäsi töihin käyvät Hänen armeijansa. Sua kuulee maa ja kansa."
Perkele jatkoi selitystänsä ylpeänä:
— "Kaikki suurimmat iskut täytyy antaa Jehovan omista joukoista käsin. Hänen valittunsa ovat aina antaneet Hänelle tuntuvimmat lyönnit. Nähkää!"
Perkeleen käskystä avautui näky: Juutalaiset papit olivat koolla temppelin esikartanolla. Uhrialttarilta nousi uhrisavu rauhallisena Kaananmaan tummansinistä taivasta kohti. Taampana näkyi Öljymäen kaunis kukkula ja Pyhänmaan rauhalliset laaksot. Viiniköynnökset peittivät vuorenrinteitä. Laaksoissa notkuivat puiden oksat hedelmäpainon alla. Appelsiinipuut hohtivat punaisina hedelmistä, sitruunapuut keltaisina. Jerusalem nukkui, kuin kaunis neito kukkulallansa ja kaiken yli laskeutui ilman autereen lämmin, hieno harso. Kaikki oli ihanaa… rauhallista… armasta…
Temppelin esikartanolle tuotiin joukko Jumalan profeettoja, Elia niiden mukana… Rukoilijat keskeyttivät rukouksensa… unohtivat Jumalansa… pappien silmissä paloi vihantuli…
Uhrisavu nousi rauhallisena korkeuteen, mutta kukaan ei katsonut, kelpaako se Jumalalle…
Näky jatkui: Pappien silmät salamoivat vihaa… Jo tarttuivat sadat kädet kiviin… Profeetat vapisevat… Niiden ruumiit vetäytyvät kokoon… Jo alkaa kivisade… Profeetain hartiat kyyristyvät vältellen… vetäytyvät yhdeksi kyttyräksi… hytkähtelevät kiven-iskuista… kasvot vääntyvät tuskasta… polvet notkahtelevat… ruumiit retkahtelevat, pysytellen vielä pystyssä… Kohta ovat kaikki lihamäsänä. Elia yksin on päässyt pakenemaan…