— A, vot? kysäisi lopulta Iivana Annushkalta äkkiä, varmuuden vuoksi:
Vot, eukko … niin että tarkoitan… Sinähän se liet se … Annushka?
— Mikä Annushka? touhusi tämä.
— A vot… Anna Feodorovna Durnjakina?… Vot? selvensi Iivana.
— Kuinkas ei!… Se-e, vahvisti Annushka asian oikein arvatuksi ja ihan kuin hartaana hurskasteli:
— A vot Jumala armossaan kun niin… Sillä me ihmiset ollaan itsekukin syntisiä.
Iivana hymyili tyytyväisenä, vaikka tuo puuhakkaan Annushkan yht'äkkinen hurskastelu oli muuttaa olon jumaliseksi.
— No… Jumala tää! nureksi näet jo kuiva Durnjakin siinä suutaroidessaan ja lisäili kuin yksin nurkuja:
— Vot Jumala, puhutaan… Herra, sanotaan, armollinen, mutta… Herra hänet ties, täytyi siinä pikilanka vetää tiukalle ja vieläpä vasaralla kopauttaa päälle ja se tuo katkaisi ajatuksen.
Mutta Iivana oli nyt ihan varma siitä, että tämä puhemies Annushka se on se hänen lemmittynsä. Hän varustautui kosimistoimiinsa, levitti herttaista hymyänsä ja puheli salavihkaa Ropotille:
— Vot… Merkitsee, että oikea… Eukko…