Iivana oli nyt kaikesta selvillä: ukko oli siis Annushkan, hänen väärän morsiamensa työläinen, kisälli. Niin hän käsitti ukon puheet, niin uskoi. Hän puuttui nyt puheeseen yleensä vain, alottaen:
— Vot Luoja, sanot, alkoi hän. Mutta siinä tulikin hän, Annushkakin kun oli pyörähtänyt eteiseen, ottaneeksi pullonsuusta ryypyn, siunasi itsensä, ristiytyi ja jatkoi sitten yrittäen:
— Luoja vot sanoit, mutta…
Mutta siinä hän äkkiä muuttikin, kysäisten:
— Niin että, vot… Paljonko Aleksei Mihailovitsh maksaa parista?
— Noo… Mitäs hän paljon… Siinä ruplan jos ja puolikkaan, niin, nureksi ukko työssään.
— Vähä… Se on vähä! topakoitui Iivana ja kun Annushka jo palasi, niin hän sitä hyvitelläkseenkin kehaisi:
— Mutta entä minä?… Hänen ylhäisyydellensä herra Vasili Aleksandrovitsh Bohatsheffille kun kengät neuloin, niin arvaas, paljonko?… Eh?
Eivät voineet arvata.
— Kuusi ruplaa ja puolikkaan! hymyili silloin Iivana ihan virstan leveydeltä Annushkallensa, nosti nähtäväksi kuusi sormea pystyyn ja hymyili: