— Vot kuusi… Yksi … kaksi … kolme … ja kuusi…
Ihan kuin vaiettiin. Täytyi sen moisen tehota. Iivanan hymy ulottui jo aina Pietarin leveydelle ja viisaasti veti hän vaitiolon lopuksi voitokasta, pitkää:
— A-aaaaaaaaaaa!
V.
Yhä edelleen merkillistä sanasotaa ja järjen voimistelua Durnjakinin tuvassa.
Annushka oli jo käynyt, höyhähtänyt, oikealle Annushkalle, morsiamelle puhumassa, sulhasta, Iivanaa tätä kehumassa. Ulkomuotoa hän jo koki valmiiksi selitellä puhellen:
— Ei että mikään erin pieni… Hyvästikin keskikokoinen, jos ei isompikin… Vatsa?… Ei mikään iso, mutta… Tavallinen vain…
Morsian kuunteli hartaasti, kuin kallella päin. Toinen jatkoi, kuvaillen:
— Ja nenä … justiisa kuin Timofei Osipovitshilla… Vot, siinä sinulle nenä!
Mutta morsian oli tyytyväinen, puheli siunaellen: