— Iivana Ivanovitsh … sinä?
— Naimaan!… Kosimaan! ilmoitti silloin Iivana rutosti, katsoi ennallaan, antoi hymynsä yhätikin laajeta, ryyppäsi kertasen ja lisäsi selityksen:
— Vot, Durnjakinin leskeä… Annushkaa naimaan.
Koko hänen naamansa oli yhtenä laajana hymynä ja Bjelajeffikin tuo ihan kuin hölmönä katsoi, tuijotti istualtaan ylös häneen.
— Vasili Durnjakinin leskeä?… Anna Ivanovnaa naimaanko tarkoitan? hän siinä kenkätyö polvella hölmöili ja katsoi, tuijotti kuin loppumattomasti.
Mutta katsokoon. Yhä leveämmin hymyili Iivana pullo kourassa ja lopulta nyökäytti päätä korvalliselle ja veti viisaasti:
— A-aaa!
Sällit toki ahertivat yhä nytkin työssänsä. Nahkaa niistä toinen takoi ja toinen purasimella kengänpohjaan kireesti reikiä pisteli.
— Iivana Ivanovitsh, tuota? yritteli yhäti kovin hölmönä tuijottava
Andrei: Tarkoitan, muijan aiot?… Eh?
— Jei bohu![1] vannoi hymyilevä Iivana. Siitä tulikin lopulta kuin ikään eloisampaa jo kaikkeen. Tiesi tuo Andreikin jo eukkonsa puheista asian ennaltaankin, mutta otti, tekeytyi, ja alkoi ikäänkuin tosissaan ihmetellä: