[1] Totisesti, jumaliste.
— Veikkonen sinä! ihmetteli hän, tekeytyen kuin hölmöksi: Tarkoitan että?… Eh, sinä, veikkonen, Iivana Ivanovitsh! käänsi hän äkkiä kehaisuksi.
Ja tuo nyt maistuikin Iivanasta ja suu yhä laajemmassa hymyssä vetää hän sulhasmiehen maireudella viisaan:
— Aaaa!…
Hän ryyppäsi kulauttaen ja jatkoi:
— Merkitsee, Andrei, … merkitsee että, puhun sinulle … että Anna
Feodorovnaa … Durnjakinin leskeä, merkitsee, naimaan.
Ne sällit siinä vain koputtelevat, mutta ei Andrei itse. Se nyt valehteli tosissaan: siunaili poissa olevaa eukkoaan, kun se ei muka ollut hänelle Iivanan asiasta sanaakaan puhunut.
— Eh sinä, eukko kanalja!… Eh tuo hylky … eukko tää minun … kun ei sanaa halkaise! oli hän olevinansa.
Mutta Iivana oli jo lähtövalmis, risti vain silmänsä, huokasi vakavasti, ryyppäsi, puheli sanan Herran avusta ja semmoisesta ja lähti, puhellen poistuessaan:
— A vot, Andrei… Tarkoitan että… Herra… A vot hyvinkin auttaa
Herra…