Ja hän lähti, housuntasku pullon paisuttamana ja se ainainen nenä hymyilevien kasvojen ihanana kaunistuksena. Niin alkoi hän veikeästi painaa raittia pitkin Iso-Peskiin kylään johtavaa tietä.
II.
Matkallansa tapaa Iivana Jussi Ropotin Muolan Perkjärveltä ja saa hänet kyytimieheksensä. Heidän mielenkiintoinen keskustelunsa.
Kuten sanottu, ei Iivana tuntenut morsiantansa muuten kuin korvakuulolta. Ei hän ollut Iso-Peskiissä koskaan käynytkään, vaikka kyllä bjelajeffiläiset olivat, ja Osipoffin akka oli sieltä kotoisinkin. Kyytimies tuo ei niin tuntemattomalla matkalla erin tarpeeton olisi.
Ja siinä veikeästi ja hymyilevänä käyskennellessänsä osuikin tuo hevosmies siihen tielle. Se oli suomalainen Jussi Ropotti. Oli äskettäisin muuttanut tänne main Suomen puolelta. Kaupungista lie ollut matkalla, koskapa nelipyöräisten rattaiden reslapahanen oli tyhjä ja hevoskonikin kuin väsynyt. Siitä tuon saanee kyytimiehen sopuhinnalla, Iso-Peskiin päin kun näkyy menossa olevan.
— Eh sinä!… Ihminen!… Hei! hoikki Iivana oitis Ropotille, joka köytteli resuista reslaansa lujemmaksi.
— Häh? katsoi Ropotti häneen tyhmänä.
Mutta ei Iivana siitä mitään. Murteesta hän hoksasi, ettei Ropotti ole ihan selvä venäläinen; hän tuli luo ja uteli:
— A entä sinä … ihminen… Niin että mitä kansaa sinä olet?
Ropotti ihan kuin sotkeutui äly-vähäisensä puolesta, syleksi, imeksi nysää ja tapaili: