— Eh sinä Matvei Ivanovitsh!… Eh sinä kanalja ja koiranpoika… Ih! hän ihan ihastuneena hihkaisi tuon lopun, sivalsi pullon taskusta ja rutosti sanoi ukolle:
— Vot… Tule, otetaan! Ja he naukkasivat ja varsinkin Ropotti, joka oli juuri taas palannut kaakkiansa katsomasta.
* * * * *
Huononpuoleisesti tuo siis onnistui, se ansan heitto. Tovin aikaa siinä muista juteltiin. Iivana mielistyi yhäti enemmän morsiameensa, ukon muoriin, hymyili, oli onnellinen ja Annushka puuhasi ja odotti, että sulhanen alkaisi järkiään suoran puheen.
Mutta iloinen suutari suunnitteli vieläkin toistamiseen sitä samaa: heittää puhelulla ukon kaulaan ansa ja johtaa koko ukko pois tieltä. Siinä mielessä hän taas alkoi:
— Vot, minun nimeni on Iivana Ivanovitsh ja sinun, kuoma, Matvei Ivanovitsh, mutta, vot, minun kyytimies … ja kosiomies tää… Hän, vot, on tshuhna.
Kyllä ne durnjakinilaiset olivat sen Ropotin älystäkin huomanneet.
Työssään tuhertaen ukko Durnjakin tuo vain virkkoikin:
— Tshuhna kuin tshuhna!… Niin että mitäs siitä erikoista seuraa?
— Kuinka ei seuraa? oli Iivana topakoitua, mutta:
— Ei seuraa, niin ei seuraa… Vot siinä sinulle, tenäsi ukko vastaan.