Mutta sulhanen, iloinen suutari tuo, yhä vaan hieroi asiaansa väärän morsiamen, ukon muorin puoleen. Nyt he joivat kaikin neljin jo teetä tsaijupöydän ääressä. Ja teekeittiö kihisi ja höyrysi pöydällä kirkkaana.
Ja tavallista laajempi, ihan ääretön, oli Iivanan hymykin, kun hän nyt teevatia siinä kaikilla sormillansa kannatteli suuta kohti, puhalteli höyryä pois ja ryyppäsi autuaallisena. Ei hän olisi uskonut, että kosiminen on näin ihanaa. Ottaisipa vain ja kestäisi moista menoa kauvan, vuosikauden vaikka!
Ja ihmeesti tuo keskustelukin pysyttelihe aina vain samoilla jo kerran hiihdetyillä laduilla. Annushka siinä Ropotille teetä tarjoillessansa, näet, tuli taas nimeä peränneeksi, tarjosi kuppia ja puheli:
— Vot teille … kuin teidän nimi olikaan?
— Ropotti … Jussi Ropotti, ilmoitti Ropotti ja taas Annushka:
— A tää Kolppanan tshuhna, joka eukkoaan ihan venäjäksi lyö… Hän, tarkoitan, on ihan varmasti Pipotti, vaan ei Ropotti…
— No, herkeä, Annushka!… Herkeä! siihen osui ukko ääntämään, hörppi teetä ja jatkoi:
— Jos tuo on Pipotti niin… Ei tuo sinua koske!
Ja siitä se alkoi. Annushka ei sietänyt vastaan sanomista oikeassa asiassa ja niinpä hän oitis ihan jo kuin toralla äsähti:
— Matvei Ivanovitsh!