— No!… Herkeä! teki nyreä ukko Durnjakin kädellä koko asian kuitiksi, ryyppäsi ja Iivanalle katkerana nureksi toistellen:
— Sukuisuus niin sukuisuus… Ylhäisyys niin ylhäisyys…! Mutta rehentelijä… Vannon sinulle yhä, että rehentelijä, todisti hän vieläkin ja Osiippa töllötti tolkuttaen:
— Kuin ei rehentelijä!… Sukuisuus da rehentelijä… Vannon, että rehentelijä, todisti hän Iivanasta lujasti, mutta kun ei sitä tuntenut, niin peräsi:
— A vot… Kuka hän on?… Rehentelijä, tää?
Ja ukko Durnjakin selitti:
— A … vot… Iivana Ivanovitsh… Suutari, nääs!
— Aaa!… Arvasin, että suutari ja että Iivana Ivanovitsh … jos kerran rehentelijä, niin, vot, arvasin, uskoi Osiippa nyt olevansa asiasta ihan selvillä. Tosissaan ihan uskoi, mikäli kykeni.
Ja niin painui Iivanan käytöksestä loukkautunut ukko Durnjakin yhä nyreämmäksi ja hänessä kytemään päässyt ammattikateus kehkeytyi siinä ryypyn ääressä katkeruudeksi, jopa lopulta kuin pikku vihaksi.
Päästäpä vaikka käsiksi moiseen mieheen, niin pölisyttäisi hän sitä, että karvat tupruaisivat.
* * * * *