Mutta ei Iivana mitään tuon pahempaa aavistanut. Jatkoi vain kosimista, hieromista, joi jo kahdettakymmenettä neljättä lasillista ja päässäkin ikäänkuin oli ja tuntui siltä, että hän oli ryypännyt pullosta jo loputkin. Annushka puolestansa puuhaili, touhusi. Oli jo kärsimätönkin, kun sulhanen ei ikään jo sano asiaa suoraan. Ihan hän varustelihe jo itse alkamaan ja kysymään.
Ja silloin muistuivat Iivanan mieleen morsiamen terveydelliset olot. Se ukko kun näet, ilmoitti ja kieritteli, että Annushkalla on salainen vika, ihan vielä syntymävika. Mene tiedä, jos kuin paha ja vaarallinen on. Paras kysyä, perätä asiaa.
— A entäs? alkoikin hän äkkiä höyrypilven takaa, teevati kohona: Entäs … vot, kun se ukko sanoi, jotta sinulla on vika?… Eh?
— Mikä vika! ynseili Annushka topakkana moiselle, mutta tyynenä hörppi ja selvitti Iivana:
— A vot … syntymävika … jotta on takana, pehmoisissasi? Eh?
— Syntymävika… Kuin syntymävika! ynsistyi Annushka yhäti moisesta perättömästä ja ihan tenäsi ukostansa:
— Hupsu… Hullutusta puhuu, koko ukko… Vot syntymävika! touhusi hän.
Iivana oli kahdenvaiheella. Uskoako eukkoa vai ei? Mene tiedä jos tahallaan salaa? Hän peräsi:
— A sinä?… Tarkoitan … et viekasta?… Eh?
Annushka oli jo ihan kuin loukkaantua. Nyt hän jo ilmoitti: