— Ja entä vot… Niin että kellä ei ole sitä, tarkoitan syntymävikaa?… Et sitä, syntinen ihminen, maailmassa leivälläkään ilman Luojan apuja elä…
— A-aaaaaaaaaaaaaa!… Vot mikä vika!… Ymmärrän… Nyt ymmärrän: kirkastui Iivanan äly äkkiä. Virheetön oli morsian. Uskoihan nyt sen.
Ja vakavana, kuten vakaassa naima-asiassa tuleekin, ryypiksi hän teetä ja puhalteli höyrypilviä siitä pois.
* * * * *
Nyt tuo asia olikin Iivanasta jo kuin valmis. Tarvitsi vain päätössanat sanoa. Hän kääntyi päin nurkkaan, ristiytyi teen juontinsa lopuksi ja käveli jo veikeästi hymyillen puuhissansa touhuavan morsiamensa luo. Ovi oli auki. Iivana pyyhki hihalla leveän suunsa, veti hymynsä makeaakin makeammaksi, katsoi Annushkaa silmiin ja, viinakin tuo kun jo päässä hieman elelehti, sanoi, vehnäisteli:
— Annushka… Kyyhkyläiseni sinä… Eh mikä ruusu sinä!
Titoffin eukko, Varvara, näkyi olevan tulossa, vaikka ei tuota
Iivanakaan hoksannut.
— Simpukkani sinä, vehnäisteli hän morsiantansa.
— Kuin simpukkani? oudostui Annushka ja oikaisi:
— Minä en yleensä ole simpukka, vaan… Simpukka, vot, on helmi…