— Niin… Vot, ryssä?
Ja taas täytyi Ropotin. Hän imeksi, kierteli, hoki:
— Hän … ryssä… Hän, tarkoitan, on se kuin… Niin jotta hän ei ole järin tshuhna eikä taas erin … niinkuin suomalainenkaan.
— Ymmärrän… Ymmärrän!… Niin jotta ei toinen eikä toinen, riensi silloin Iivana todistamaan, että kyllä asia on nyt hänelle ihan selvä ja hän aivan ihmetteli:
— Vot, mikä määrä kansoja maailmassa!
Ja hän luetteli, ihan sormilla näytti:
— On ensiksi tshuhnat … sitte suomenkansa… Vot, seuraa saksalaiset … juutalaiset … sitte ryssät … tattarit … mahometaanit … arkankelilaiset … lisäksi narvalaiset, narvankansa, vot … petrosovotalaiset … roomalaiskatolilaiset … seuraa sitte luterilaiset ja perkjärveläiset ja lopuksi pääkansa, vot, venäläiset … oikeauskoiset venäläiset… Eh, mikä paljous kansoja… Vhi-uuu! vihelti hän ihmetyksestä.
Ja taas siinä oltiin, istuttiin, kökötettiin. Kumpikin toteutti oman rotunsa kansallista tehtävää: Iivana hymyili, haisi viinalle, sipulille ja kurkulle ja hattupää Ropotti töllötti tyhmänä, tupakoi, syleksi ja pyyhiksi nenäänsä nutun hihalla. Ja molemmat he olivat vilpittömiä ystävyksiä.
Iivana hymyili, puheli ja tupakoitsevan Ropotin päässä liikuksi suuri kansallisomaisuus: äly ja ajatuskyky, kuten sienessä mato.
* * * * *