— Hiero!… Hiero kupeita!… Vot! koki hän sille Ropotille naurun ohella neuvoa, huutaa: Hiero!… Se, vot, kohmelon parantaa… Vot!
— Tshort!… Paholainen! kiroili ja päristeli likomärkä Ropotti, kun lopultakin ryöpystä pois pääsi. Hän ihan tärisi, kun vesi vaatteista valui.
— Valjai!… Pellolle valjai! komensivat poliisit. Pois koko putkasta ne ajelivat.
Mutta Iivanalla oli hauska olo. Likomärkä Ropotti nauratti häntä yhtä syvästi kun konsanaan eilinen erehdyksensä.
* * * * *
Onnellisesti olivat he selviytyneet niistä kapakan säretyistä akkunoista ja huonekaluista, vaikka rahat olivatkin jo juotu joka penni… Ropotti antoi osaltaan niistä kenkärahat ja hamekankaan, jotka oli tällä matkallaan kaupungista ostanut eukkoaan varten. Iivanalta taas oli, onneksi, säästynyt morsiamelle varattu kihlasormus ja se Ropotin kampsujen lisänä riitti.
— Vot onni, puheli Iivana silloin Ropotille, Se, vot, onni, jotta sormus säästyi… Ymmärräthän?
— Ka… Tuota… Kuin en tätä ymmärtäisi! tunnusti likomärkä Ropotti älynsä terävyyden.
Ja niin ajaa lykkivät he nyt jo kotimatkalla. Iivana taas, kuten tullessa, siellä reslarämän takapajulla, selin ajajaan jalkojaan riiputti. Ropotti, märkänä kuin kuikka, etupajulla kökötti ja kaakkia koki ohjaksilla menoon nyhtää.
Ja hyvät tovit ajoivat he, lykkivät, siten ihan ääneti, selin toisiinsa, reslaroju välissä. Iivanakin mietiksi. Matkojaan hän siinä lie muistellut ja iloista erehdystänsä, josta oli toki se suuri onni, että sormus säästyi ja niin pelastuttiin kapakan veloista. Äänettömänä istua kökötteli Ropottikin ja yhä herui vesi tamineista. Happamalta hän alussa siinä näytti. Tupakatkin kun ne kastuivat. Tyhjänä riippui siis piippu ikenissä.