Mutta liika myöhään. Aallot kyllä ajoivat airoa veneen perästä, mutta sitä mukaa ajoivat ne myös venettä sen edeltä suoraan Vapun kotirantaa kohti.
Ja niinpä lasketteli nyt ukko Massinen kuten vanha Väinämöinen purressaan armaansa majaa kohti. Ilkoalastomana hän istui purtensa perässä, ja uskollisesti seurasi häntä airo. Pysytellen noin kahdenkymmenen metrin päässä purjehtijasta tulla viiletteli se perästä niin mukavasti, kuin olisi tahtonut iloista pilaa tehdä.
Mutta kaksi pikkuista jalkariepua olivat ainoat vaatepalat mitä sulhasella nyt mukana oli.
XII.
Harmillista!
Totisesti harmillista, sillä ei hän olisi nyt aivan näin tahtonut kosiin mennä. Aluksi hän suuttui ja sydämystyi pojalle ja huusi sille uhkauksia jos sadatuksiakin, mutta sikäli kuin lähtöranta loittoni ja ääni tuntui lakkaavan sinne kantamasta, alkoi pahin viha laimentua. Korkeat aallot vain viskoivat venettä harjoillansa, ja niin hyppeli sulhaspursi nyt vyörivillä vesillä, pyrkien viivasuoraan morsiamen taloa kohti.
"Ka minkäpäs tälle nyt enää tekee!" alistuikin hän jo kohtaloonsa. Jälelle jäivät ainoastaan vihan mainingit: harmi ja hiljaa lauhtuva närkästys. Pojallensa hän oli nyt katkera, mutta koki alistua siihenkin ja päätteli harmittelulla:
"No ei olisi kehnosta osannut moista uskoakaan!"
Ei, tuskin edes sitä, että se jaksaakaan sysätä veneen teloilta vesille.
"Niin onpas pahennuksen hylyllä voimaakin!" ihmetteli hän. Ajatus johtui siitä pojan elämään yleensä. Kohtaloonsa alistuen hän harmitteli: