Kuten yleensä tiedetään, asui karvari Pinnasen leski, Hilda, vielä niinä aikoina Sortavalan kaupungissa. Hänelle tiettiin mieheltä jääneen puhtaassa rahassakin peruja niin paljon, että kohtalaiseen elämään, s.o. jokapäiväiseen leipään ja hyvään tai hyvän puoleiseen puolisoon tyytyvä mies olisi voinut häntä niiden avulla työtätekemättömänäkin rakastaa ja kunniassa pitää. Ei siis ihme, että Muskon Jysyrisen poika oli lähtenyt häntä kosimaan paria tuntia sitä ennen, kun Massinen poikinensa poikkesi taloon päivällistänsä syömään.
"Mistäs nää vieraat on?" tiedusti ukko Jysyrinen.
Tietysti Kiihtelyksestä.
"Mhyy!… Ja mitä sitä iletään olla nimeltä?"
Tietysti he olivat Massisia.
"Tää on vain minun poika", selitti Ville Habakukistansa. Ei heille kuulunutkaan mitään erikoista, jonka vuoksi Jysyrinen arvelikin, kysyen:
"Ja taitaa sitä olla asiaakin mukana?… Koskapa kerran matkalla ollaan?"
Niin … Olihan sitä, sillä:
"Eipä sitä erikoista", kierteli ukko.
"Mhyy."