Mutta ei auttanut. Poika vain kiristi.
"Vaikka kuin jämpti olisi… Vaikka olisi niin jämpti kuin onki … ja vene … ja uistin ja ihan kaikki, niin en pujota asetta", yltyi se älytön vain uhittelemaan. Vihdoin keksi toki ukko keinon: hän viskasi ristikon läpi pojalle valmiiksi onkirahat, kehoitti nyt kiirehtimään, antamaan aseen pian, ja selitti:
"Päivä jo ennättää tulla, ennenkuin saa oven säretyksi niin… Ei täältä silloin enää pääse helvettiinkään,.."
Ja nyt poika suostui, etsi rauta-aseen, pujotti sen ristikon läpi ukolle, ja ennen aamua olikin ovi säretty. Isä ja poika pääsivät taas yhteen. Välit olivat sovitut, ja ukko varustautui jo lähtemään kosimistansa jatkamaan.
Mutta poliisikamarissa oli aamulla aika neuvottelu. Nyt oltiin entistä varmempia, että omituinen mies oli vaarallinen hullu, ja oitis ryhdyttiin häntä etsimään ja tiedustelemaan kaikkialta.
Mutta poliisi, jonka huolena oli ollut koppilaisten silmälläpito, sai huolimattomuutensa takia eron virastansa. Kuten lukija tietää, joi hän silloin harmissaan itsensä liika humalaan ja joutui putkaan. Hän olikin muutoin sama mies, joka oli ukko Massisen kadulla kiinni ottanut.
VIII.
Olikin taas oikea kesäinen päivä. Hyvillä mielin ukko sonnustautui rakkausasiaansa. Hän oli jo kaikesta niin varma, että oli uskaltanut ostaa kihlajaisviinatkin valmiiksi. Poikakin oli saanut onkensa ja oli tyytyväinen koko maailmaan.
Ja miten toivorikkaana ja onnellisena ukko nyt eleli ja oleili! Kuten omalle pojallensa ainakin puhui hän taas asiastansa pikku Habakukille, puhui veljellisesti ja koska sydän taas niin käski.
"Niin jotta miltä tää nyt sinusta näyttää?… Tää Hilda?" tiedusti hän näet äkkiä. Ja taas poika ymmälle! Ymmälle poika ja sen otsanahka kureiseksi!