Se tuli pojalta itkun ja vihan sekaisena.
"Vaikka olisi mikä norkki, niin ei vaan saa antaa!" koki poika tenätä selkänahkansa puolesta.
"Saakeli!"
"No ei kyllä!"
Mutta silloin oli ukon mitta täysi. Hän sieppasi kyntövitsan ja…
Huihai! Poika huomasi, että edessä on täysi tosi, ja pani juoksuksi. Vasta veräjälle päästyänsä käännähti ja nähtyänsä ukon jääneen auransa luo tolkutti:
"Annappas!… Tokko uskallat ja… Tokko on parakraahvi!…"
II.
Omituista!
Koko elämää alkoi painostaa tämä juttu. Omituisinta vielä se, että ei edes tajunnut mikä tässä nyt harmitti, s.o. mikä vaikutti, että sisu ei antanut puhua asiaa suoraan pojalle. Monesti oli hän sitä yrittänyt: hautonut asiaa, etsinyt alkusanaa, mutta sitä alkusanaa miettiessänsä oli hän aina synkistynyt, harmistunut ja kaiken lopuksi äsähtänyt pojalle, joka ei tiennyt asiasta mitään ja siis vain oudosteli, ymmällä isän äsähtämisestä.