Ei siis ihme, jos hän taas kiintyikin ainoaan poikaansa lujasti kuten aina. Niin hän takertui siihen kuin takertuu takkiainen ohdakkeesen Loitimon ihanilla rannoilla.
* * * * *
Niinpä vaelsivat nämä erottamattomat ystävykset Voutilaisen Vapun maakyliä kohti. Eräässä paikassa he istahtivat tien viereen tupakoimaan. Isästä tuntui, että hän oli velvollinen tekemään asiastansa tiliä pojalle. Hän mietti, tupakoi ja niinpä lopuksi ilmoittaa sukaisi:
"Ei se oikein lykästänyt… Tää Hildan otto, sillä…"
Mutta mitäpä poika siitä! Tupakoi vain ja olla jurotteli olojansa.
"Sillä", jatkoi ukko mietesavut imaistuansa, "sillä se on aina tää naima-asia niin … kipperehtävä ja … kipperehtävä ja hunklunkraava kapine tää rakkaus jotta", selitteli hän ja korjasi:
"Niin jotta arvelin jotta olkoon sitte tää Vappu…"
Poika tupakoi jo synkkänä, epäilevänä.
"Ka!… Niin!… Tää Vappu!" täytyi siis ukon selittää lisää ja nyt hän jo tiedusti:
"Niin jotta sama kai se sinullekin on … onko se Vappu vai Hilda?"