Ja miten hyvältä tuntui nyt elämä! Kosimismatkan vaivatkin olivat jo kuin lopussa, ja onni kangasti lahden takaa. Siinä riisuutumaan varustautuessaan tupakoi hän kuin jotain syvää ajatellen. Katse osui taas poikaan. Isän sydän vierähti, ja mieli teki sanoa sille taas sananen, hella ja osaaottava isän-sananen.
Ja niinpä hän alkoi, imaisi savut ja tokaisi:
"No sinä sitä et ole vielä vankikopissakaan istunut!"
Omasta esimerkistä se oli nyt hänelle mieleen johtunut. Ja kuuli poikakin puheen, mutta ei siitä välittänyt. Lekautti vain housupahansa ylemmä ja mitteli katsein ongensiimaa, piippunysä ikenessä.
"Mutta minä sitä sain jo sielläkin kukkua!" jatkoi silloin isä kehumistansa. Uskoi poika sen! Isä vetäisi uudet savut ja ryhtyi nyt selittelemään kuin tavallista asiaa, puhuen:
"Ne näet, hylyt, silloin… Kun minä arvelin sinua vähän remelillä voidella niin… Ne Sortavalan poliisiherrat!… Ottivat ja nokkautuivat…"
Sanos muuta! Poikaa tämä puhe nähtävästi ei miellyttänyt, koskapa jo muljautti hattupahan alta sangen vihastuneen katseen.
"Ja sitten vielä rupesivat siitä kinaamaan!" jatkoi isä poliiseista.
"Väittivät", selitti hän, "väittivät, jotta isällä ei ole enää oikeutta piiskata omaa poikaansakaan ja… Siitä se sitten nousi se … jyry…"
Se nimittäin, että hän joutui koppiin kuin ryöväri. Mutta hän ylpistyi nyt ja kehaisi: