"Mutta minä sanoin niille suoraan, jotta se on…"
Poika katsahti jo hyvin voimallisesti, mutta rauhallisena jatkoi kurinpito-oikeuksistansa tietoinen ukko kehuen:
"Paiskasin vain niille pöytään vanhan lakipykälän, jonka mukaan isä saa antaa pojalleen kuria niin jotta… Jotta", siinä tempasi taas hengellinen asia mukaansa: "Jotta siinä ei tarvita patsasta eikä muuta napaa!"
"Elä valehtele!" ärähti silloin jo poika. Se oli vaistomaista omien oikeuksien, oman selkänahkansa puolustamista.
"Eipäs saa piiskata!" jatkoi hän tuiki synkkänä. Väittelyn aihe oli siis yhtäkkiä ilmestynyt taas kuin taivaasta viskattuna. Vaiettiin. Isä mietiksi.
"Niin jotta mitä sinä äsken sanoit?… Niin jottako isällä ei ole kuritusoikeutta?" kysyi hän lopuksi.
"No eikä ole!"
Se tuli tiukasti ja oitis. Mutta ei isäkään hellittänyt omista oikeuksistansa, vaan ilmoitti:
"No sepä kehno!… Tahi sitten et tunne lakipykäliä etkä parakraahveja…"
"Tunnetkos sinä!" ynseili poika synkeänä kuin ukkospilvi.