"Jehovan armo vuotaa alati meidän ylitsemme ihanana kuin aamurusko, kun me vain Hänelle kuuliaiset olemme", rohkaisi pappi häntä isällisellä puhelullansa. Hän saikin rohkeutta.
"Minulla, pappi…" yritteli hän, mutta taas painui katse arkana maahan. "Minulla olisi salainen toivo."
Miten vaikealta tuntui uskoa se toivo muille. Sanat olivat loppua.
Toivo, mutta… En minä ilmoita, mikä se toivo on, sillä:
"Sillä se on Herralle", sai hän vaivoin aralla sanalla selitetyksi, että se on salaisuus, jota hän ei voi uskoa papillekaan.
Ja punehtuneena kuin lapsi seisoi hän Herransa edessä.
"Olisiko?… Jehova suuri!" leimahti silloin vanhan papin sieluun aavistus siitä, mikä se salaisuus oli. Muisti hapuili jo jotain hämärää.
"Mutta jos sinä, pappi…"
Jos sinä rukoilisit, että se toivo salaisuudessa täyttyisi, tapaili hän sitten…
Silloin muisti vanha pappi, kuinka Lean äitivainaja oli kerran hänelle siitä ennustuksesta vihjaillen puhunut. Hänen sielustansa hävisi yö, ja kirkkaus vuoti sen pimeyden sijalle. Lapsen alttiudella hän oli valmis astumaan sumunkin varaan jo.