"Meille", alkoi hän pitkään, ajatellen, "meille, lapseni, on annettu
Aabrahamissa lupaus…"
"Ah!… Isä!" Se heikko huudahdus pääsi Lealta aivan itsestänsä. Hän vavahti, kun isä lausui sanan lupaus.
"… lupaus, että… että", mietiksi isä pitkään, pää nuokuksissa, katse maassa, "että meidän pitää…"
Yskiminen keskeytti siinä taas. Lea lämpeni ja hermostui. Hysteerisesti hän veteli hienoja, kuumenevia sormiansa, niin että nivelet nisahtelivat. Vaivoin lopetti isä yskimisensä ja jatkoi pää nuokuksissa, vaivalloisesti hengittäen ja heikosti puhuen:
"… että meidän pitää lisääntyä ja tulla niin… niin lukuisiksi kuin hieta rannalla ja tähdet taivaalla ovat."
Ah!
Siitäkö lupauksesta hän siis eikä Messiaasta! Lea istui ääneti, katse syventyneenä. Ei isä ollut koskaan ennen tällä asialla koskettanut tyttärensä puhdasta sielua, sillä hän tiesi, että sen viattomuutta loukkaavat nämä asiat: sikiäminen, siittäminen ja synnyttäminen. Mutta nyt tuntui senkin selityksen aika tulleen. Entiseen tapaansa hän jatkoi:
"Ja siksi, Lea, me ihmiset emme saa kieltäytyä… kieltäytyä", tapaili hän sanoja, "vaan… jokainen Israelin tytärkin on Hänen lupauksensa toteutumisen pantti ja tie."
Hän levähti, mietti, hengitti hiljaa. Muutamin sanoin hän selitti, miten vaimo on Israelissa aina alistunut, täyttänyt kutsumuksensa, tullut äidiksi. Lea kuunteli ääneti, poskilla helteinen puna. Isä jatkoi kuin yksikseen puhuen.
"Alistuminen, tyttäreni…" puhui hän heikosti, "alistuminen on meissä ihmisissä suurinta sankariutta, sillä… si-sillä se on pahimman vihollisemme, oman itsemme voittamista".