"Ka, kunpa sitä kerran luulet olevasi semmoinen Saaronin ruusu, niin olisit ollut tähän tulematta."
Ja voitokkaana, isännän tavoin kallistui hän istuallansa, raapasi housuista tulen, istualtaan nousematta, alkoi sytyttää piippuansa, nousi, lähti ja toisteli mennessänsä, samalla piippuaan sytyttäen:
"Kun… kun niin luulet olevasi Saaronin ruusu, niin juokse vain vaikka
Hyväkkään jälestä!"
Entistänsä täydempänä astua mullitteli hän nyt taas metsätietä myöten, aikoen mennä aitaa korjaamaan.
Ja aurinko, iltapäivän hiostava, kuuma aurinko paahtoi nytkin tulikuumana, tukehduttavasti. Hiki kihosi ihosta. Ärtymys lisääntyi kuin auringon säteiden pistoksien ärsyttämänä. Hän osui muistamaan Hartikaisen pojan asian ja ynseili, tievoitostansa epäselvästi nauttien:
"Näkeehän nyt Hartikainen, tokko poikaa laulattaa, kun ajaa kivikko-ahoja myöten."
Hiki valui jo nokista ihoa pitkin. Kasvot olivat märän noen tahraamat. Suolainen hiki kirveli ihoa. Mutta ei hän sitä huomannut. Hän jatkoi ilkkuen, aivan kuin ärtynyt lapsi, tai kuin sairas omintakeisuus:
"Laulakoon… laulakoon vain Hartikaisen poika… Kylläpähän, kun kärrin pyörä sattuu oikein emä-kiveen ja kärri kellahtaa kallelleen, älyää mitä se muksu maksaa."
Hän pureksi nyt mällinsä vasemmasta suupielestä oikeaan, sylkäsi ja jatkoi ilkkumistaan vannoen:
"Tässä kylässä pitää vielä nähdä, kuka se on se oikea Jussi Puranen ja kuka ei."