Rennolla sulhaspäällä hän nyt olikin ja reilusti kuten iso isäntä ikään heilautteli pitkään pieksunvarteen pistettyä jalkaa polven päällä.
"Vai mitä Kaisa?… Niin jotta eikö anneta tään rakkauden vaan ryskää?" kysäsi hän jo voitonvarmana, imasi aivan ökä-savut, sylkäsi oikean isäntä-sylen ja jalkaa polven päällä retkutellen odotti vastausta.
Mutta ei. Kaisa kaapi taikinaa ja mietti ja punnitsi. Hän näet epäröi, kun ei ollut varma jaksaako kumpikaan Sikanen läpäistä rippikoulunsa.
"Tällä Leskisen Jussilla on talo, jossa ei ole puutetta lihasta eikä leivästä eikä… tästä nyt muustakaan särpimestä!" kehui Leskinen lisää, kokien pehmittää Kaisaa.
Ei vieläkään vastausta. Mieluummin hän ottaisi Sikasen, kumman tahansa, heidän kontukin kun on tästä ihan rajatusten, mutta ken sitä niiden rippikoulua tietää! Hän syventyi kuopimiseen.
"Ei, ei siinä meidän talossa akalla ole puutetta muusta kuin köyhyydestä!" toisteli Leskinen ja sylkäsi niin isäntämäisesti että niska nytkähti itsetietoisuudesta.
"Entinenkin akka valitti vain sitä jotta kun hän ei vain tään ajallisen paljouden takia saisi sielullensa sitä vahingoksi sanottua", jatkoi Leskinen ja päästi savua sekä suusta että sieramista niin että koko parta tuprusi kuin palava kuontalo. Kaisa mietti ja kaapi. Olihan hyvä pitää tuo Leskinen ainakin Sikasen varalta.
"Sielullensa… sielullensa se eukko vaan pelkäsi vahingon tulevan kun…"
Hän sylkäsi välillä ja nyhti partaansa:
"Kun siinä on niin ylettömästi sitä jota koi ja ruoste syö ja raiskaa, jotta ei siitä raiskatenkaan loppua tule".