Ei siitä erin monta vuotta ollutkaan. Hän jatkoi:
"Sorsa oli joukostaan häipynyt ja jäänyt tänne ja elätteli itseään talven yli tuossa alisen kosken suvannossa… Mutta vilu sillä tuntui täällä olevan, ja näki, että se tunsi itsensä täällä vieraaksi."
Todellakin! Joka päivä hän oli käynyt sitä suvannon reunalla tervehtimässä, laitellut sille suojapaikkoja pahimman varalta ja kokenut siitä huolehtia. Olipa hän kerran ihan vartavasten, talvipakkasessa, soitellut sen huviksi huilua siinä lumisella rannalla.
"Haudankaivaja siihen osui silloin tulemaan", muisti Juho sen kirkkaan pakkaspäivän, kun hän oli soitellut ja hautuumaalta työstään palaava haudankaivaja oli tuon oudon soiton kuultuansa poikennut luo ja jäänyt siihen kummastelemaan ja katsomaan kirkkaan pakkaspäivän talvista kuvaa. Se sorsa oli tullut Juhon ja sen poika-vainajan lemmikiksi. Se poika-vainaja oli joka päivä tiedustanut häneltä sorsan vointia, itse kun ei vielä nuoruutensa vuoksi voinut käydä sitä säännöllisesti tervehtimässä.
Niin.
Nyt hän muisti sen orpo-sorsan. Hänelle kajasti, miltä kuuluisi hänestä tämän maailman huilunsoitto, jos hän kerran palaisi kuoleman mailta: Niin se olisi kuin se talvinen huilunsoitto yksinäiselle sorsa-paralle.
"Niin että eikö tuo lie paras, kun ei enää palaa… Jos on kerran tästä maailmasta lähtenyt", jatkoi hän hetken vaitiolon jälkeen puheluansa. Piippu oli tyyten sammunut, mutta pysyttelihe toki ikenessä.
"Sillä kyllä sitä kuitenkin oltaisiin silloin täällä vieläkin viluisempia ja vieraampia kuin sorsa talvisessa suvannossa… Pelattaisiin meitä, eikä meille kukaan huiluaan soittaisi", lopetti hän.
Alkoi vaitiolo. Kaisa hengitti raskaasti. Hänen korvissansa humisi Juhon puheista jotain siitä maailmasta, jonka ovia hän jo itsellensä hiljaa aukoi.
"Mitäpä meistä… Herra se meidän tulomme ja menomme kuitenkin päättää", äänteli hän lopulta, kuin jotain sanoaksensa, alistuaksensa.